Voi että tämä minun tunne-elämäni on ihana…
Noh, monella muullakin ikäiselläni se on vhän semmonen… Ongelmallinen.
Hmmm….. Nyt kun tarkemmin miettii, alan tajuta itekki kuinka monimutkasia meidän ikäset osaa olla.
Mutta lyön kyllä vetoa että mua monimutkasempaa ei kyllä maan päältä löydä.
Mä en ees tiiä, mistä ihmeestä mun kanttis alottaa.
No, aluksi haluun sanoo, et vaikka kaikki kasvatusoppaat ja tällaiset sanovat, että teinit suuttuvat usein turhasta, niin EI.
Se ei mene niin.
Toki voimme joskus kyllä tehdä niin, mutta yleensä siihen on (ainakin omasta mielestämme) syy, joskin se aikuisten (hups, aikuisuus on henkinen käsite, siis täysi-ikäisten) mielestä ihan turha.
Kyllä ne sitä joskus ovatkin.
Me emme myöskään tykkää siitä, et omia asioita urkitaan väkisin ja että vahditaan koko ajan. Se luo tunteen, et meihin ei luoteta ollenkaan.
Joskus jos me halutaan olla yksin, meidän kanttii myös antaa olla yksin. Me tarvitaan välillä vhän enemmän tilaa miettiä asioita. Kyllä, tiedän, ois hyvä että mieltä painavista asioista puhuu jollekkin, mutta oman kokemukseni mukaan se vaan ahdistaa enemmän.
On parempi kun saa miettiä asioita ensin ihan itse. Kyllä me kerrotaan, jos haluamme/oomme valmiita puhumaan.
Itellä on aina ollu tosi vaikeeta puhua. Oon enemmänkin se kuuntelijatyyppi, mutten kuitenkaan osaa ikinä lohduttaa tai mitään.
Sitten tulee ne suhdesolmut. Älä ikinä ärsytä/kiusaa teiniä, jos oot huomannut/saanut tietää, että hänellä on poikaystävä/ihastus. Eikä varsinkaan silloin, kun poika on oikeasti AINOASTAAN KAVERI.
Itellä on toi ongelma toistuu monta kertaa. Kun mun sisarukset on nähny koukussa, et oon pojan kaa, ne on heti menny kertoilee asiasta äitille ja iskälle jotka on sit ärsyttänyt. Se ei oo mukavaa!
Muita asioita ei juuri nyt tule mieleen:)
Laita kommentteihin jotain
~Myrskyvaroitus alias Ukkossydän~