Kiukun parempi puoli

Suutuin tässä pari päivää sitten. Turhauduin vanhemmuuteen, lasten riehumiseen, omaan hermostuneisuuteeni.  Mies lähti yhden lapsen kanssa tapaamaan kavereitaan. Minä jäin kahden kanssa kotiin, sohvalle makaamaan. Ajattelin, että hautaudun sohvaan, joku saa raapia minut siitä joskus irti, en pysty enää mihinkään, kiukutti ja itketti. Sitten ryhdyin järjestelemään. Kannoin kaikki makuuhuoneemme tavarat pois olohuoneeseen, vaatekaapin, tuplasängyn, pinnasängyn, lipaston. Sitten kaikki lastenhuoneen tavarat makuuhuoneeseemme. Kerrossängyn neljä lipastoa, lelut, nukkekodin, matot. Se oli raskasta, käytin ruuvimeisseliä, hikoilin ja meinasin luovuttaa. Halusin silti nähdä, mihin pystyn. Sain nostettua kerrossängyn sängyt irti toisistaan jotta ne mahtuisivat ovista – ja taas päälekäin. 

Urakan jälkeen olin onnellinen. Tein sen itse. Jaksoin kantaa, työntää, vetää ja raahata kaiken. Kolmen tunnin kuluttua mies ja poika palasivat. Halasimme, olimme iloisia. Mies oli yllättynyt ja minä onnellinen. Lapsilla on nyt suurempi huone, kuin meillä. Mutta meillä on katossa edelleen lastenhuoneen vanhat pallolamput. Makaamme illalla niiden alla pienessä huoneessamme ja kuvittelen olevani jossain kaukana.

Nyt mies on mankeloimassa.

Ostimme yhdeksän metriä pellavakangasta ja ripustamme sen lastenhuoneen kattoon. Näin kolmen metrin korkuisesta huoneesta tulee hieman lapsen kokoisempi. Niin raskasta kuin onkin olla minä, olla äiti, olla olemassa, rakastan tätä kaikkea, miestäni, lapsia ja elämää. Muutos on hyväksi ja kiukku sulaa pois.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *