Se siitä paastosta

Noin meni paastossa kolmepäivää. Tai no, kaksi ja puoli. Tähän asti olen elänyt suklaalla ja siis jännitin, kuinka selviän ilman herkkuja. Aamulla voimani tunnossa selitin miehelle, että paaston henkeen ei varmaan sovi mehun (lantrattavan sokerimehun, ei minkään biodynaamisen cloudy apple -puristeen) juonti. Vettä olisi parempi näin katumusharjoitusten aikana juoda. 

Makeasta luopuminen ei tehnyt tiukkaa. Lähinnä ärsytti, kun piti keksiä jotain muuta syötävää. Päivällä mietin, että kyllä olenkin itsestäni ylpeä 40 päivän päästä. Jeesus paastosi aavikolla 40 päivää. Kyllä nyt pitäisi minultakin pieni kevennys luonnistua. Kunne totuus paljastui. Anteeksi Jeesus ja kaikki tähän uskoneet. Äsken tajusin, mikä on muuttunut. Pulleroinen hymyilevä vauvamme vetää itsensa takakaarelle. Asentoon, jossa syöttäminen on mahdotonta ja huutaa. Maitoa ei tule. Sanokaa mitä sanotte, mutta tämä touhu oli jo eilen haastavaa.

nyt makuuhuoneen oviaukossa vilahtelee leppäkerttupukuinen esikoinen, jonka pitäisi olla päiväunilla. Ihmettelee mitä täällä tapahtuu. Istun hikisenä sängyllä ja hetkutan sylissäni huitovaa, kiukkuisena ulvovaa vauvaa. 

Missä ne suklaat on!!!

Ihan sama. Siellä aavikolla ei varmaan imetetty vauvaa. Minä en paastoa.