Se siitä paastosta

Noin meni paastossa kolmepäivää. Tai no, kaksi ja puoli. Tähän asti olen elänyt suklaalla ja siis jännitin, kuinka selviän ilman herkkuja. Aamulla voimani tunnossa selitin miehelle, että paaston henkeen ei varmaan sovi mehun (lantrattavan sokerimehun, ei minkään biodynaamisen cloudy apple -puristeen) juonti. Vettä olisi parempi näin katumusharjoitusten aikana juoda. 

Makeasta luopuminen ei tehnyt tiukkaa. Lähinnä ärsytti, kun piti keksiä jotain muuta syötävää. Päivällä mietin, että kyllä olenkin itsestäni ylpeä 40 päivän päästä. Jeesus paastosi aavikolla 40 päivää. Kyllä nyt pitäisi minultakin pieni kevennys luonnistua. Kunne totuus paljastui. Anteeksi Jeesus ja kaikki tähän uskoneet. Äsken tajusin, mikä on muuttunut. Pulleroinen hymyilevä vauvamme vetää itsensa takakaarelle. Asentoon, jossa syöttäminen on mahdotonta ja huutaa. Maitoa ei tule. Sanokaa mitä sanotte, mutta tämä touhu oli jo eilen haastavaa.

nyt makuuhuoneen oviaukossa vilahtelee leppäkerttupukuinen esikoinen, jonka pitäisi olla päiväunilla. Ihmettelee mitä täällä tapahtuu. Istun hikisenä sängyllä ja hetkutan sylissäni huitovaa, kiukkuisena ulvovaa vauvaa. 

Missä ne suklaat on!!!

Ihan sama. Siellä aavikolla ei varmaan imetetty vauvaa. Minä en paastoa. 

Hyvinvointi Hyvä olo

Lasten nykypäivä

Olen miettinyt, millainen oikeastaan on lasten nykypäivä ja päästämmekö me vanhemmat siinä itsemme liian helpolla?

Ennen lapsen saamista ajattelin olevani rento city-vanhempi, joka on kaveri lapselleen. Tekisimme kaikkea hauskaa yhdessä ja viettäisimme tyttöjenpäiviä. Kun ensimmäinen lapsi syntyi ja alkoi kasvaa omaksi itsekseen, huomasin, ettei vanhemmuus sittenkään ole kaveerausta lapsen kanssa. Meidän on autettava leikit alkuun, vaikka ei aina huvittaisi, luettava loputtomasti kirjoja, kuunneltava epäkoherentteja tarinoita, vastattava loputtomiin m -alkuisiin kysymyksiin ja toistettava ei, älä, katos nyt -alkavia lauseita. Eikä se ole aina kivaa. 

Meillä lapset eivät juurikaan katso telkkaria, heillä ei ole pääsyä älylaitteille, he ovat jo ennen kuin täyttivät kolme kävelleet itse, syöneet, pukeneet, korjanneet astiat päydästä ja siivonneet huoneensa. Itse. Avustettuina. Meistä vanhemmista tuntuu, että olemme liian tiukkoja ja nyt kolmannen lapsen kohdalla emme vaatisi niin paljon. Silti, kun mietin rehellisesti onko tässä kuitenkin kyse vain omasta mukavuudenhalustani? Ei ole helppoa saada lasta kävelemään silloin kun hän haluaisi kärrykyydin ovelta ovelle, tai syömään, kun syöttäminen olisi lapsen mielestä mukavampaa. Kahvilassa, ravintolassa ja sukujuhlilla olisi helpompaa antaa lapselle tabletti käteen, kuin ottaa itse vastuu hänen meuhkaamisestaan. Olisi mukavampaa istua kahvilla kavereiden kanssa kaksi tuntia ruutua tuijottavan kolmevuotiaan kanssa, kuin poistua paikalta 40 minuutissa selittäen lapsettomille ystäville, että tämä on lapselle vaativa paikka.

Olen pahoittanut mieleni, kun lapsettomat ystävämme ovat meidän lapsia seuratessaan heittäneet ylävitosia ”onneksi meillä ei ole lapsia”! Olen ollut heille kateellinen, kun he palaavat rauhalliseen kotiinsa toteuttamaan itseään. Kuitenkin, olen valinnut tämän tien ja uskon, että se kannattaa sekä meidän aikuisten, lasten, että heidän ystäviensä kannalta.Kun näen kahvilassa rauhallisesti istuvan taaperon tai lapsen, huomaan usein hänellä puhelimen kädessä. Juuri tässä jää lapselta oppimatta jotakin tärkeää kommunikoinnista ja toisten huomioon ottamisesta. Ei ole ok räplätä puhelinta ystävän jutellessa, sitä ei pitäisi opettaa lapsillekaan. Voisimmeko me aikuiset olla hieman suopeampia toisiamme ja toisten lapsia kohtaan. Seuraavalla kerralla, kun seurueessamme on älylaitetta tuijottava pikkulapsi, laitetaan laite pois, jutellaan lapselle, kehutaan häntä ja kommentoidaan vaikka hieman ympäristöä. Lapsilla on oppimisprosessi menossa KOKO AJAN. Autetaan heitä yhdessä oikeaan suuntaan. Se on hieman työlästä, mutta se on yksi parhaista tavoista osoittaa rakkautta pienille ihmisille.

Perhe Vanhemmuus