Olen miettinyt, millainen oikeastaan on lasten nykypäivä ja päästämmekö me vanhemmat siinä itsemme liian helpolla?
Ennen lapsen saamista ajattelin olevani rento city-vanhempi, joka on kaveri lapselleen. Tekisimme kaikkea hauskaa yhdessä ja viettäisimme tyttöjenpäiviä. Kun ensimmäinen lapsi syntyi ja alkoi kasvaa omaksi itsekseen, huomasin, ettei vanhemmuus sittenkään ole kaveerausta lapsen kanssa. Meidän on autettava leikit alkuun, vaikka ei aina huvittaisi, luettava loputtomasti kirjoja, kuunneltava epäkoherentteja tarinoita, vastattava loputtomiin m -alkuisiin kysymyksiin ja toistettava ei, älä, katos nyt -alkavia lauseita. Eikä se ole aina kivaa.
Meillä lapset eivät juurikaan katso telkkaria, heillä ei ole pääsyä älylaitteille, he ovat jo ennen kuin täyttivät kolme kävelleet itse, syöneet, pukeneet, korjanneet astiat päydästä ja siivonneet huoneensa. Itse. Avustettuina. Meistä vanhemmista tuntuu, että olemme liian tiukkoja ja nyt kolmannen lapsen kohdalla emme vaatisi niin paljon. Silti, kun mietin rehellisesti onko tässä kuitenkin kyse vain omasta mukavuudenhalustani? Ei ole helppoa saada lasta kävelemään silloin kun hän haluaisi kärrykyydin ovelta ovelle, tai syömään, kun syöttäminen olisi lapsen mielestä mukavampaa. Kahvilassa, ravintolassa ja sukujuhlilla olisi helpompaa antaa lapselle tabletti käteen, kuin ottaa itse vastuu hänen meuhkaamisestaan. Olisi mukavampaa istua kahvilla kavereiden kanssa kaksi tuntia ruutua tuijottavan kolmevuotiaan kanssa, kuin poistua paikalta 40 minuutissa selittäen lapsettomille ystäville, että tämä on lapselle vaativa paikka.
Olen pahoittanut mieleni, kun lapsettomat ystävämme ovat meidän lapsia seuratessaan heittäneet ylävitosia ”onneksi meillä ei ole lapsia”! Olen ollut heille kateellinen, kun he palaavat rauhalliseen kotiinsa toteuttamaan itseään. Kuitenkin, olen valinnut tämän tien ja uskon, että se kannattaa sekä meidän aikuisten, lasten, että heidän ystäviensä kannalta.Kun näen kahvilassa rauhallisesti istuvan taaperon tai lapsen, huomaan usein hänellä puhelimen kädessä. Juuri tässä jää lapselta oppimatta jotakin tärkeää kommunikoinnista ja toisten huomioon ottamisesta. Ei ole ok räplätä puhelinta ystävän jutellessa, sitä ei pitäisi opettaa lapsillekaan. Voisimmeko me aikuiset olla hieman suopeampia toisiamme ja toisten lapsia kohtaan. Seuraavalla kerralla, kun seurueessamme on älylaitetta tuijottava pikkulapsi, laitetaan laite pois, jutellaan lapselle, kehutaan häntä ja kommentoidaan vaikka hieman ympäristöä. Lapsilla on oppimisprosessi menossa KOKO AJAN. Autetaan heitä yhdessä oikeaan suuntaan. Se on hieman työlästä, mutta se on yksi parhaista tavoista osoittaa rakkautta pienille ihmisille.
