Ymmärrän itsekin, kuinka epätodennäköistä ja samalla niin täydellisen todennäköistä oli se, että löydän itseni tästä tilanteesta. Ehdin olla itsenäinen jo hyvin pitkään. Yksin, ystävien kanssa. Aina olin toivonut ympärilleni perhettä, mutta jatkuvien epäonnistumisten keskellä lapsen saaminen tuntui utopistiselta. Sitten rytisi. Taas päättyvä suhde, alkava raskaus. Yksinhuoltajuus, töissä käynti, epätoivoinen nettitreffailu, lyhyitä suhteita. Luovutus, selvä, olen yksin ja niin on hyvä. Kunnes elämääni saapasteli mies, toinen lapsi, kohta kolmas, pari muuttoa, kriisiä, itsensäetsimistä, rakkautta, pelkoa ja PUM! 

Tässä olen, minulla on varmasti maailman ihanin mies ja kolme lasta. Uusperheessä suhteiden luominen on haastavaa. Sen lisäksi, että on tehtävä töitä rakkaussuhteessa on todella työskenneltävä oppiakseen tuntemaan ja rakstamaan toisen lasta. Se ei ole helppoa ja käsittää, kuten monet uusperheestä opiskelleet tietävät, monta vaihetta. Olin jo kateellinen miehelleni, joka tuntui niin täydellisen rakastavasti luovan suhdetta lapseeni. Itse en pystynyt ja ajattelin jo luovuttaa, selvä, jään ikuiseen ”sun lapset ja mun lapset” -limboon. Sitten, hyvin hitaasti olen alkanut liukua kohti ”meidän perhettä”.

Nyt meillä on myös yhteinen vauva. Vastustamattoman ihana pullukkainen, nauravainen otus. Aurinkomme. Arjessa suhaamme kahden päiväkodin, kahden pedakogiikan välillä, harrastamme ja hoidamme kotia. Meillä on paljon ääntä ja olen ollut hyvin väsynyt. Onneksi minulla on mies, joka ottaa ohjat kun en itse jaksa. Hänen ajatuksensa vanhemmuudesta ovat alkaneet muovautua lempeämmiksi, ymmärtäväisemmiksi ja rakastavammiksi. Hän on rakentaja, pelleilijä, komea, hellä ja hauska. Minä näen tiskit ja pyykkivuorot, hän miettii sisustusta ja hyllyn rakentamista. Hänen kanssaan en ole yksin. Olen parhaan ystäväni kanssa.