Puolustus herkkyydelle

”Älä ole tuollainen itkupilli.”

”Reipastupa nyt, ota itseäsi niskasta kiinni.”

”No, koita nyt rauhoittua.”

Pupulandian Jennin kirjoituksen jälkeen täällä Lilyssä on ollut paljon puhetta itkijänaisista eli naisista, joilla on kyynel herkässä niin ilosta kuin surustakin. Löysin erään kommentoijan – en muista nimeä, mutta olen hänelle kiitollisuudenvelassa –  kautta useamman linkin, joissa puhuttiin eräästä syvällisemmästä aiheesta liittyen itkijänaisiin: erityisherkkyydestä.

Erityisherkkyys ei ole sairausdiagnoosi, eikä omituinen tekosyy, johon nojautua itkuisena hetkenä. Se on ihmistyyppi, jonka tiedostamaton hermosto reagoi herkästi aistien tuomiin ärsykkeisiin ja joiden aivot prosessoivat asioita erityisen syvällisesti.

Minä haluan puolustaa herkkiä ihmisiä, aidosti herkkiä ihmisiä, en vain itkuherkkiä. Minun kaltaisiani ihmisiä, joiden jostain syystä oletetaan yllättävän usein ”parantuvan” herkkyydestään. Kun eksyin Helsingin Sanomien artikkeliin erityisherkkyydestä ja Suomen eirtyisherkät ry:n kotisivuille, löysin vastauksen niin moneen kysymykseen ja tunsin kerrankin, että minuakin puolustetaan ja että tuntemilleni ja kokemilleni asioille on jokin selitys.

Aiheesta on hyvin vaikea aloittaa kirjoittamista, sillä se on niin valtava. Pohdin tätä aihetta jo aiemminkin ja hautasin sen hetkeksi, kunnes tajusin, että tämä on liian tärkeä aihe haudattavaksi.

Aloitan itsestäni.

Olen aina ollut herkkä. Itken helposti, välttelen epäonnistumisia viimeiseen asti, jään helposti vatvomaan menneitä ja tulevia asioita. Joskus mietin asioita etukäteen jo niin pitkälle, että aivoni menevät todelliseen ähkyyn ja silloin tulee hätä ja sitä seuraa usein itku. Olen kärsinyt ja kärsin yhä välillä paniikkikohtauksista eikä minulla ole mitään ongelmaa puhua aiheesta. Se ei hävetä minua.

Olen usein päätynyt ajattelemaan herkkyyttäni hieman heikolla hetkellä niin, että minun pitäisi siinä tilanteessa yrittää olla vain reippaampi tai kovanahkaisempi tai päästä asioita yli. Joskus mietin, että minun pitäisi opetella sosiaalisuutta ahkerammin, koska usein useamman ihmisen seura tai läsnäolokin uuvuttavat minut helposti ja kuvittelen siksi olevani vähän tylsä. Minä olen se, joka ei jää baarissa pilkkuun asti vaan se jollain on muka jotain tärkeää menoa aamuisin. Pitäisi varmaan vain nukkuakin enemmän kun väsyn sosiaalisissa tilanteissa niin helposti.

Mutta mennäänpä sitten tähän erityishetkkyysasiaan. Seuraa muutama lainaus Suomen erityisherkät ry:n sivulta, koska sielläpä ne asiat on aseteltu viisaasti jo valmiiksi.

”Erityisherkät havainnoivat tarkasti sekä ympäristöään että omaa sisäistä maailmaansa. Heidän aistinsa eivät ole sinänsä muita tarkemmat, mutta aivot prosessoivat aistien tuomaa informaatiota poikkeuksellisen syvällisesti.”

”Elaine Aron (erityisherkkyyttä tutkinut psykologian tohtori) on kuvannut erityisherkkyyttä myös toimintastrategiana, johon kuuluu reflektointi eli eli asioiden miettiminen sekä etukäteen että jälkikäteen. Erityisherkkien strategiana on tarkkailla ja valmistautua, mutta osa siitäkin tapahtuu puolitietoisena tai tiedostamattomana prosessina.”

”Ennen piirteen tiedostamista ja nimeämistä moni erityisherkkä tuntee olevansa outo, erilainen ja ulkopuolinen.”

Tätä lukiessani tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni, että monille asioille elämässäni on ihan kunnollinen selitys. Sivuilta löytyi myös suomenkielinen ja englanninkielinen testi, joista pystyi tunnistamaan erityisherkkyyden piirteitä. Raksin molemmista testeista omiksi ominaisuuksikseni helposti yli 90 prosenttia ja ne piirteet olivat niin selkeän tuttuja, että monta tuntia tuijotin haltioissani niitä sivuja tajutakseni, että siinä minä nyt olen. Todisteiden kanssa ja kaikkea.

Ja mitä piirteitä teisteissä koin omakseni? Esimerkiksi.. En kestä väkivaltaisia tai surullisia elokuvia. Kauhuelokuvien mainoksetkin, nekin joissa ei varsinaisesti näy mitään, voivat saada minut tolaltani useaksi tunniksi, joskus jopa päiviksi. Sosiaaliset tilanteet ovat minulle lopulta melkein aina hyvin raskaita, vaikka ne olisivat olleet positiivisia tai lyhyehköjä. Yksinolo ja hiljaisuus pitävät minut järjissäni ja tarvitsen omaa rauhaa paljon, to-del-la paljon. Mieluiten päivittäin. Ostoskeskukset ja hälyisät ympäristöt tekevät minulle joskus todella nopeastikin sekavat ja jopa fyysisesti pahan olon. Ajattelen jatkuvasti jotain ja olen luovimmillani yksin, kun ajatukseni saavat virrata ilman ärsykkeitä. Reagoin myös helposti muiden ihmisten tunnetiloihin, vaikka ne eivät mitenkään koskisi minua.

Vatvon asioita, mietin aina b-, c- ja d-suunnitelmia ja etsin pakoreittejä. Mietin välillä tajuamattakin mitä voi tapahtua. Epäonnistumiset, aivan ihan järkyttävän pienetkin, jäävät vaivaamaan minua. Ei koko päiväksi, jopa vuosiksi. Töytäisin kerran täydessä bussissa naista, joka kimpaantui siitä. Pyysin anteeksi, eikä vahinkoa tapahtunut, mutta välillä havahdun siihen, että mietin tapahtunutta kuristava tunne rinnassasni. Siitä on nyt kaksi vuotta.

Enkä tietenkään vello päivittäin minkään piinan ja paniikin vallassa, eikä elämäni ole jatkuvaa dramaattista ja synkkää taistelua mieleni petoja vastaan, koska yhyy kukaan ei ymmärrä minua. Ei. En ole raukka. Pidän ihmisistä, välillä pidän esiintymisestäkin. Olen ollut todella ujo, mutta olen reipastunut ja muuttunut avoimemmaksi vuosi vuodelta. En ole hiljainen, erityisen itseenikäpertyvä tai arka. Enkä ole surullinen. Tämä ei ole surullisen ihmisen kirjoitus väärinymmärryksistä.

Mutta minun ajatukseni käyvät minua kovemmilla kierroksilla. Minä kuulen enemmän, minä tunnen enemmän, minä muistan enemmän. Siltä minust ainakin tuntuu. Välillä haluaisin vain hypätä hetkeen ilman, että taustalla pyörii omituinen taustaääni, joka huomauttelee ja muistuttelee asioista.

Se, että on erityisherkkä ei tarkoita sitä, että olisi jotenkin.. noh, hiljainen taiteilijasielu, joka kavahtaa seuraa ja joka säikkyy kaikkia pamauksia.

Tärkeintä on kuitenkin yrittää ymmärtää. Vaikka tiedän, että sellaiselle, joka ei tunne asioita samalla tavalla, on vaikea asettua toisen asemaan. Mutta silti, ymmärrys ja myötätunto on paras reaktio herkälle ihmiselle. Ei ole vain yksi tai kaksi kertaa, kun olen jäänyt muka sairaana kotiin siksi, että en ole pystynyt prosessoimaan enempää asioita tai sosiaalisia tilanteita murtumatta. Eikä se ole masennusta tai muutenkaan surullista. Se on vain pakko ja sitä täytyy ymmärtää ja kunnioittaa.

En halua useinkaan olla muille henkilökohtaisesti kovasanainen, koska tiedän miten pahalta jonkun surullisen tai järkyttyneen ihmisen ”ravistelu” voi tuntua. Tough love ei ole koskaan mahtunut ymmärrykseeni herkkien ihmisten kohtelussa. Se tarkoittaa mielestäni sitä, että toisen tunteille ei anneta arvoa tai tilaa, jonka ne tarvitsevat. Etenkin, jos todella on – itse voin vannoa olevani – erityisherkkä, tunteet todella ansaitsevat tilaa, koska ne eivät ole vääriä. Tunteiden patoaminen vain siirtää niitä ja tekee ihmisestä väärällä tavalla kovan.

On tärkeää ymmärtää, että erityisherkkä tai herkkä ei millään tavalla vello itsesäälissä huonoimpina hetkinään. Se on rumasti sanottu ja väärin. Eihän kukaan halua olla peloissaan tai tunta oloaan pahaksi? Moni erityisherkkä – kuten minäkin – haluaisi varmasti vain osata työntää ajatukset pois tai osata työskennellä suurten paineiden alla tai sosiaalisissa tilanteisa uupumatta niin helposti. Se ei vain ole mahdollista. Joitain asioita ja luonteepiirteitä voi kehittää, mutta sellainen asia kuin herkkyys on mielestäni niin syvällä rakennettu ihmiseen, että sitä vastaan ei voi, eikä kannata taistella.

Minä en ikinä halua olla kova. Haluan olla päättäväinen ja rohkea, mutta en kova. Herkkyys on kaikissa ihmisissä yksi kauneimpia ominaisuuksia, joita tiedän ja yritän aina puolustaa herkkiä ihmisiä. Herkkyys viestii empatiasta, rikkaasta sisäisestä maailmasta, usein luovuudesta ja kyvystä todella ymmärtää pinnallisia asioita isommat aiheet. Ei sitä, että velloo pahassa olossa ja omissa ajatuksissaan tahallisesti.

Kun löysin tämän erityisherkkyysaiheen, lakkasin heti ajattelemasta, että kasvan tästä vielä yli. En enää odota, että aikuisempana jotenkin muutun huolettomammaksi ja reippaammaksi. En enää ajattele, että herkkyys on ominaisuus lapsuudesta tai teini-iästä, jolloin ihminen ei ole vielä kehittynyt parhaimmilleen. En odota, että niin sanottu ujous kaikkoaa minusta, jolloin lakkaan itkeskelemästä ja pohtimasta asioita niin paljon.

En kieriskele erityisherkkyydessä pitäen sitä tekosyynä olla tekemättä tiettyjä asioita. Nyt vain hyväksyn sen osana itseäni, enkä enää hätäänny tai säikähdä tunteitani, sillä ei niitä voi hallita, enkä haluakaan niiden menevän pois.

Eihän kukaan halua olla itkuinen tai säikky tai peloissaan tai sosiaalisuuden takia uupunut. Mutta tunteita ei voi estää. Niiden on annettava olla olemassa.

Herkkyys on rikkaus. Ymmärtäkää sitä ja hyväksykää se, hyvät ihmiset. Ilman herkkiä ihmisiä tämä maailman olisi julma ja sydämetön paikka elää.

Näin. Puolustin kerrankin itseäni ja samalla muita kaltaisiani.

Ja oh lalaa, jos jaksoitte lukea! Kerrankin saitte ihan kunnon postauksen. Keskustelkaa, olkaa hyvät.

Tämä postaus oli minulle todella tärkeä. Tunnen syvää empatiaa muita herkkiä ihmisiä kohtaan. He tarvitsevat enemmän tilaa ja arvostusta.

Paatoksellista maanantaita ihmiset rakkaat. Kehittäkää herkkyyttänne.

Ja osa voi pitää tätä ihan hölynpölynä. Se on heidän häpeänsä.

Moro nyt.

– Jenni H.