Syysluimistelusta pyristelyä
Pääni ei ole oikein pysynyt tahdissani tänä syksynä. En muista eilistä päivää, enkä edellistä viikkoa.
En kyllä halua syyttää kaamosmasennusta tai kellojen siirtämistä tai pimeyttä siitä, että viime ajat olleet menneet niin pahassa sumussa.
Sellaista elämä vain on. Kovin latteaa välillä. Tuntuu, ettei ajatus vieläkään oikein jäsenny. Olen porhaltanut niin kovaa vauhtia viime viikot, että on vaikea eritellä yksittäisiä ajatuksia.
Oho. Olkoon se illan teema.
Mutta onko tässä viime aikoina tapahtunut mitään?
Olen unohtanut koko blogini olemassaolon – hetkellisesti. Olen myös unohtanut kamerat ja arjen ikuistamisen. Olen vain rämpinyt eteenpäin.
Muutaman tappoflunssankin olen ehtinyt nautiskella. Vastustuskykyni tuntuu olevan kuin reikäsiivilä.
Kukaan ei ole ollut kotona siivoamassa. Ja kun joku on ollut kotona, siivoaminen ei ole kyllä kiinnostanut.
Unohdin mennä jumppaan. Taas.
Minulla oli syntymäpäivä viime viikolla ja sitä seurannut viikonloppu meni kyllä omalla tavallaan aika reisille.
Olen maannut tosi paljon sohvalla. Olen myös katsonut vähän liikaa Sinkkulaivaa.
Arki on pienen sekasorron vallassa. Kaikki raudat tulessa. Ja aivot tulessa. Enkä tosiaankaan aio ottaa siitä mitään nättejä kuvia.
Jostain syystä minua on kalvanut tunnistamaton levottomuus. Johtuuko se siitä, että tämä on ensimmäinen syksy ilman koulua, enkä osaa käyttää aikaani loogisesti? Ihan juureton olo.
Löysin kaupasta pari viikkoa sitten vielä pulleita mustikoita ja söin ne tuoreeltaan, vaikka niissä varmaan oli joku tautiriski. En kadu mitään, ne olivat taivaallisia.
En ole saanut aloittamaani kaulahuivia vieläkään valmiiksi. Enkä ole tainnut esitellä ikuisuusprojektiani täällä blogissakaan. Yllätys.
Olen istunut tosi paljon bussissa. Matkalla kotiin, matkalla kaverille, matkalla toiseen kaupunkiin, matkalla kauppaan.. koko ajan matkalla.
Kiukkusin itsekseni töissä, kun kämmenieni ihon sisään on mennyt teräviä pieniä hiuksia.
Oho. Ja sinne meni muutama kuukausi.
Mutta en halua vaipua nyt mihinkään syysluimisteluun. Syksy on ihanaa ja rauhallista omalla tavallaan.
Ja kun tulin kotiin viime viikon pettymysviikonlopun jälkeen, kotona minua odotti tämä.
Voi liikutus, eikö ole hellyyttävä? Pienet parut päästin väsyneenä sunnuntai-iltana kello yhdeksän kun astuin viikkojen nuhjuunnuttamana kotiovesta sisään.
Vein kakkua töihinkin. Sillä oli vahvasti sokerinhuuruisia ja aidon onnellisia vaikutuksia. Siunattu olkoon juustokakku.
Jouluun on enää seitsemän viikkoa. Minulla on jo joulukalenteri. Ja lyhyt joululoma.
Aion ensi viikonloppuna täyttää yhden kohdan Bucket Listiltäni ja juhlia syntymäpäiviäni uusintakierroksella. Siitä tulee omalla tavallaan todella eeppistä. Tällä kertaa lupaan ottaa kuvia. Arvaatteko mikä kohta listasta täyttyy?
Ja Tampereen keskustaan on ilmestynyt jo jouluvaloja! Voi sitä onnea kun tänään kävin siellä pyörähtämässä!
Pian on tulossa myös isäni ja veljeni ja poikaystäväni ja yhden ystävänikin syntymäpäivät. Ne tekevät minut iloiseksi.
Talossamme on poksahdellut – ilmeisesti – jotain putkia ja pihassamme on ollut vallihautoja vastaavia kuoppia. En ole häiriintynyt niistä. Odottelen yhä vain, että milloin ne täytetään krokotiileillä.
Ja olen selvinnyt päivistä yllättävän elinvoimaisena, vaikka joka aamu torkutankin aivan vain viisi minuuttia pidempään..
Ja! Minulla on perjantaina kampaajalle aika. Se tulee niin tarpeeseen. Olen ihan törkeän näköinen ja uusin hiusprojektini vaatii vähän huoltoa. Yritän muistaa satuilla siitä vielä lisää tällä viikolla.
Sitä ennen, yritän saada kämppäni siivottua ja koristeltua viikonloppua varten.
Iik, viikonlopusta tulee niin jännä.
Kyllä tämä tästä. Ei mikään arkikooma voi ikuisesti kestää, eihän?
Että juu.. täällä ollaan taas. Toivottavasti.
Sulavaa viikkoa ihmiset. Koittakaa ottaa rennosti.
– Jenni H.