No-bullshit-sanoja valmistuvalta valmistuville

Hei katsokaan, keväisin valmistuu muitakin kuin ylioppilaita, vaikka ei heti uskoisi!

Eilen minusta tuli parturi-kampaaja.

Itse valmistujaisjuhla oli omituisen vieras, koska puolet ihmisistä olivat outoja, eikä kenenkään vanhempia voinut bongailla yleisöstä.

Mutta ne hassut hetket ennen juhlaa olivat ihania ja iloisia. Vähän surullisiakin oikeastaan. Opettaja ei saanut kuljettaa viinaksia kouluun, joten joimme Pommacia (Pommaccia? Kotus repii housujaan..). Kaikki olivat vetäneet hametta päälleen ja ajelleet säärensä (tai sitten ei, en hiplannut). Sain luokkalaisteni karulla demokratialla äänestetyn stipendin, jonka perusteena oli kaikkea henkilökohtaisempaa kuin ”osaat leikata kivasti tukkaa”. Sotkuinen liikutusitku taattu. Olen siitä stipendistä ainaisesti kiitollinen ja onnellinen.

Otimme paljon yhteiskuvia. Kauniita ja sitten niitä tosi rumiakin. Solidaarisuudesta julkaisen yhden kauniin kuvan.

Pidin pienet juhlat kotonani ja minulla on todistettavasti jokin ”kukaan ei saa nähdä nälkää!” -geeni (huutomerkin kanssa, ehdottomasti), sillä olimme poikaystäväni kanssa varanneet seitsemälle ihmiselle ruokaa sen verran, että kukaan heistä ei ehdi sulattaa sitä kaikkea vielä ensi viikonkaan aikana.

Lisätkää tähän siis vielä ainakin kolme lirtaa itsetehtyä hernekeittoa. Koska pitäähän ihmisten syödä ja kakuista ei lähde nälkä!

Eipä.

Kun olin vilkutellut hyvästit vieraille ja sulkenut oven, kesti noin kaksikymmentä sekuntia, kunnes tuli itku.

Itku viimeisestä kahdesta, aika vaikeastakin vuodesta. Itku siitä, että koulu tosiaan on ohi, eikä sitä ikinä tajua kunnolla sen viimeisellä hetkellä. Itku siitä, että väsymys on aivan hallitsematon. Itku siitä, että ensi kesä on niin vierasta maaperää ja että ensi syksy on kaikista pelottavin, koska mikään koulu ei odota minua uusine velvollisuuksineen. Itku silkasta huojennuksesta.

Illalla nukahdin sohvalle, raahauduin kahdelta aamuyöllä sänkyyn ja heräsin silmät rumasti turvoksissa, mutta paljon levollisempana.

Voisin vetäistä tähän tuolta takataskusta muutamat lentävät latteudet siitä miten elämä jatkuu meidän kanssamme tai meistä huolimatta ja tulevaisuus on ovi parempaan ja tehty on nyt historiaa.. Mutta minähän en ole sellainen tyttö. Anteeksi, nainen. Ympäripyöreitä ja liihottalevia elämänviisauksia voitte kuitenkin lukea esimerkiksi Sara K:n blogista. Joiltakin runoilu onnistuu aivan eri sfääreissä. Täällä mennään enemmän ”oli paska fiilis, mutta ei oo enää” -tahdilla.

Olen käynyt jo lukion ja sen jälkeen opiskelin kansanopistossa toimittajaksi ja nyt olen parturi-kampaaja. Tämän koulun ansiosta muutin Tampereelle. Mutta olen varma siitä, että tämä ei vielä ollut tässä. Ei tosiaan.

Minulla kai pitäisi nyt olla valmistuville ihmisille jotain kovia vinkkejä tai kymmenen kohdan ohjeistuksia siitä, miten ottaa koulun opeista kaikki irti tulevaisuudessa ja työelämässä.

Mutta nyt, kaikki valmistuneet tai sen partaalla olevat, painakaa mieleenne seuraavaksi vuodatetut asiat. Itse en aio – enää enempää – lukea kenenkään blogikirjoituksia siitä, mitä kannattaa muistaa valmistuessaan ja jos otsikossa lukee ”viisauden sanoja valmistujalle”, skippaan sen suosiolla.

Koska, kuunnelkaapa nyt. En aio ottaa vastaan aikuisten ohjeita siitä, mitä koulussa olisi kannattanut tehdä ja miten sitten työelämässä toimitaan ja kirjoitellaan oikeat CV:t ja millaisia numeroita kannattaa saada tai miten luot hyödylliset suhteet. Osalla aikuisista tuntuu olevan kummallisen paljon oikeita neuvoja oman elämänsä ympäriltä ja tietääkseni niin pieneen otantaan mistä tahansa asiasta – saati elämästä – ei kannata juuri luottaa. Tuntemattoman ihmisen neuvot eivät ole sinun yläpuolellasi, vaikka joku niitä voikin iän ja kokemuksensa perusteella antaa.

Ikä ei takaa viisautta. Oman navan ympäriltä kerätyssä kokemuksessa ei piile totuus. Voisin jauhaa tästä oman postauksensa verran, mutta pyydän vain tässä teiltä, että pitäkää oma järki päässä kun saatte joka suunnalta ”arvokkaita elämänohjeita”, joihin sisältyy vähänkään sellainen alaspäin tuijottelun maku, koska olette nuoria tai juuri valmistuneita tai vasta alussa.

Eikä muuten mitään kouluja pidä ikinä katua, vaikka niiden loppuessa saattaakin jäädä vielä tyytymätön olo tai jos käteen jäi vain järjetön vitutus, ihan miten vain.

Suurimmat lahjat, jotka olen mistään kouluista saanut, ovat rohkeus ja ystävät.

Olkaa älykkäitä omalla tavallanne ja pitäkää empaattisuudesta kiinni. Minäkin yritän.

Ja pitäkää kiinni arvoistanne ja päättäväisyydestänne. Arvatkaa, mitkä asiat ovat niin sanotussa oikeassa elämässä ensimmäisenä koetuksella.

Kiitos ihmeellisille (sillain hyvällä tavalla) naisille, joiden kanssa sain jakaa viimeiset kaksi vuotta ja kiitos perheelleni, joka tuli eilen paikalle liian pienellä autolla, jonka takia äitini istui mummin päällä koko kuumottavan ajomatkan koululta kotiin. Mummini oli kuin meksikolainen salamatkustaja äidin huivin alla, joka oli takuuvarma virkavaltapiilo. Take note.

Ja luojan kiitos siitä, että voileipäkakkua jäi niin järjetön määrä yli!!! Ruokaylijäämäbileet omalla sohvalla, yes please. Taidan jättää serpentiinitkin roikkumaan kattoon vielä hetkeksi.

Huomenna ruvetaan hommiin ja pyristellään irti opintotukikitkutuksesta.

Kuullaan taas ihmiset. Näillä mennään.

– Jenni H.