Tällä kertaa en olekaan Berliinissä, vaan istuskelen Alppien äärellä parvekkeella kirjoittamassa. Monen helteisen päivän jälkeen tuli kunnon ukkonen ja raikasti ilman, nyt on lämmintä ja tuoksuu sateelta. Sateenjälkeinen metsä on yksi lempituoksuistani ikinä. Täällä aurinkoa odotellessa käsiini sattui vanha Trendi-lehti 5/2016 ja siinä oleva Saara Turusen artikkeli »Kädestä pitäen«, missä mietittiin kosketuksen tärkeyttä ja siihen liittyviä kulttuurillisia eroja. »Hyväksymme, etteivät vauvat pysy hengissä, jos niitä ei pidetä sylissä – miksi siis kuvittelemme, etteivät aikuiset tarvitsisi kosketusta?« Tämä lause jutussa jäi mietittyttämään, niinkuin siitä syntynyt ajatus, kuinka tärkeä on kosketuksen tavoin myös katse, toista ihmistä silmiin katsominen, näkeminen.
Lapsiin liittyen luin tämän kiinnostavan artikkelin kahden amerikkalaisen, Robert ja Sarah LeVinen kirjasta: »Do parents matter?«, jossa käsitellään kulttuurillisia eroja lasten kasvatuksessa. Yksi esimerkki kertoo eräiden afrikkalaisten etnisten ryhmien välttävän suoraa katsekontaktia äidin ja lapsen välillä. Suhde omiin vanhempiin syntyy siis täysin kosketuksen välityksellä, muiden yhteisön jäsenien välillä lisäksi katseenkin kautta.
Olin sunnuntaina seminaarissa, jossa yksi tehtävistä sisälsi hetken, jossa katsottiin itselleen täysin vieraita ihmisiä silmiin. Huomasin, kuinka vaikea on pitää katse keskittyneenä, kääntämättä pois hetkeksikään. Se onnistui vain, jos pystyin olemaan hetkessä läsnä. Yllättävää oli, miten yhteyden sai täysin vieraisiin ihmisiin, vain katsomalla heitä silmiin. Sen jälkeen oli rauhallinen olo, vaikkakin koko harjoitus pakotti tiettävästi oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
Harjoitus muistutti tunteesta, joka tulee joskus työskennellessä. Kuvittaessani kasvokuvia katson vieraita kasvoja pitkän aikaan, usein henkilöitä, joita en ole ikinä oikesti tavannut. Yrittäen löytää kasvoista piirteitä, jotka ovat tärkeitä juuri sen henkilön kasvoissa. Vaikka toinen osapuoli onkin vain kuva, olen huomannut, että kauemmin katsoessa kaikki kasvot tuntuvat »kauniilta«. Tarkemmin ajatellessa kysymyksessä ei ole silloin vain klassinen kauneus, vaan enemmänkin yhteys siihen henkilöön, mikä syntyy jo pelkän kuvan tarkkailemisen kautta.
Kokemus toi mieleen vuosien takaisen ja vieläkin liikuttavan Marina Abramovicin performanssin »Artist is present« (MoMa 2010), joka perustui siihen, että taiteilija kohtasi vierailijoita kolmen kuukauden ajan näyttelyssä, katsoen heitä silmiin. Projektin suosio yllätti suuresti ja sisältää ajatuksen, että katse toiseen on ehkä myös aina samalla katse itseensä.
https://www.youtube.com/embed/U6Qj__s8mNU?rel=0&controls=0&showinfo=0″ width=”1280″>
Mietin kuinka paljon ihmisiä kohtaan joka päivä, tai siis en oikeastaan kohtaa, satun olemaan samassa tilassa heidän kanssa. Klassinen tilanne on täydessä metrossa, matkalla töihin. Vuosien aikana oppii kannattavan tavan, miten käyttäytyä näissä tilanteissa, miten selvitä helpoimmalla. Ainakin luulisin niin. Parhaiten kuulokkeet korvissa, olemalla mahdollisimman näkymätön. Se ei tarkoita sitä, etten näkisi mitä ympärillä tapahtuu. Olen kokenut paljon kivoja hetkiä, lyhyitä juttutuokiota vieraitten kanssa, yhdessä naurua ja kuinka ihmiset auttavat toisiaan. Luulen, että käyttäytymisellä on tarkoitus rauhoittaa tilannetta, vetäytymällä antaa tilaa toisille. Ja jotkut tarvitsevat aina enemmän tilaa kuin toiset, sen tuntee varmasti jokainen, joka on ollut samassa tilanteessa. Toista pitkään katsominen, »tuijottaminen«, olisi epäkohteliasta ja ennemminkin merkki epäsuvaitsevaisuudesta.
Muistan hauskan tilanteen kerran tehdessämme kuvauksia teatterille täydessä metrossa, astronauttipuvut päällä. Muut matkustajat käyttäytyivät, kuin siinä ei olisi mitään erikoista, ei aihetta kohottaa katsetta. Puku oli jo kooltaan niin järisyttävän iso, että oli selvää, että ihmiset eivät oikeasti voineet olla huomaamatta. Selviytymiskeino, joka toimii ehkä tilanteessa, jossa ihmiset ovat ahtaalla, koska se pitää stressaavan tungoksen aisoissa.
Mahdollisuus tilanteiden luomiseen, missä kohdataan oikeasti on itsellä ja auttaa, kun anonyymisyys tuntuu usein vähentävän empatiaa, toisten huomioonottamista ja ymmärtämistä. Mitä olisikaan kaikki ilman katsetta ja kosketusta.
Aurinkoista sunnuntaita!
P.S. Eikö sunnuntai-iltaan sopisi ihanasti vanha klassikko?
