Onko äidin rooli itsestäänselvyys?

Meille syntyy lapsi. Eikä ihan ensimmäistä kertaa. Pieni tyttäremme on ollut osa perhettämme jo neljän vuoden ajan. Minäkin olen saanut kantaa tämän ajan äidin roolia. Mutta olenko todella omaksunut tämän roolin? Tuliko minusta oikeasti äiti isolla Ää:llä kun tyttäreni syntyi?Kun raskaustesti syksyllä näytti plussaa, minuun iski kriisi isolla kädellä. Onnen sijaan tunsin pelkoa ja epätoivoa. Mutta miksi? Olinhan jo äiti.Ei tämä ollut uusi juttu. Sitäpaitsi, toista lasta oli toivottu jo tovi.

Rakas työtoverini sanoi minulle joskus, että kasvaminen tekee kipeää. Olen yhdistänyt raskauteen liittyvät synkät tunteeni juuri kasvamiseen ja oman itsekkyyden kohtaamiseen. Tajusin, että lapsi ei muuta roolia automaattisesti vaan siihen on kasvettava. Ja minun kasvuni on vielä pahasti kesken. On niin kovin vaikeaa luopua vanhasta, saadakseen tilalle jotain uutta ja ihmeellistä. Omalla kohdallani luopumista ei ole tapahtunut. Olen ratkaissut luopumisen dilemman yhdistelemällä kaiken mahdollisen. Ja siitähän ei hyvä seuraa..

Ennen tyttäreni syntymää, olin kova tyttö touhuamaan. Opiskelin, tein töitä ja venyin sataan asiaan yhtäaikaa. Kun tyttö sitten saapui maailmaan, tahti ei suinkaan hidastunut vaan paheni entisestään. Yhtenä aamuna tämän kevään aikana kuitenkin havahduin. Oli viikonloppu ja hyvinkin vapaa sellainen. Sain itseni kuitenkin kiinni hyvin hälyttävästä ajatuksesta. Mietin, että mihin aikaan suoritan tyttäreni leikkihetken. Siis suoritan leikkkihetken!!! Kuinka pimeää ajattelua ihmisen mieli voikaan tuottaa..ja äiti-ihmisen vielä?

Tuosta viikonlopusta seurasi häpeä,suunnaton pelko ja roolien taistelu. Mitäköhän tuhoa olin ehtinyt tehdä tyttäreni herkkään mieleen tämän neljän vuoden aikana? Miten muka voisin olla äiti kahdelle kun en osaa olla sitä yhdellekään? Haluan olla äiti, mutta miten voin luopua tehokkaasta roolistani?Onni onnettomuudessa kuitenkin on, että meitä on tässä perheessä kaksi aikuista. Ja toinen meistä on hieman enemmän tasainen tapaus. Lisäksi tyttäreni elämässä on paljon muitakin turvallisia aikuisia. Kun selvisin pahimmasta, huomasin kaiken olevan hyvin. Tyttärestäni on kasvanut iloinen pieni tyttö kaikesta huolimatta. Ainoa mitä hän on kaivannut, on kiireetön aika äidin kanssa todellisella läsnäololla.

Herätyksestäni seurasi tauko. Ja taukoa seurasi armo. Ollakseen äiti, oli ensin oltava kunnossa. Kahden viikon sairausloman aikana nukuin, söin ja keräsin voimia. Aikataulut olivat pannassa. Puhuin ystävieni kanssa. En ollutkaan yksin. Äidin roolin kasvamisen kipua olivat kokeneet myös muut. Tärkeintä oli että olin havahtunut. Oli aika aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kun kiire poistui, tilalle syntyi aito läheisyys. Tyttäreni syliin tulo alkoi tuottaa ihania lämmön tunteita. Ja hänen oivalluksensa saivat aikaan aidon naurun ja ilon. Ennen esiintyneet  tyttäreni ”tyhmä kiukut” alkoivat vähentymään ja yllätin itseni kypsästi keskustelemasta raivoamisen sijaan kun pieni oma tahto vaati karkkia herkkupäivän ulkopuolella. Onni pienestä uudesta  tulokkaasta alkoi myös hiipimään mieleen epätoivon sijaan. Toisaalta kuitenkin myös luopumisen suru palasi ajoittain ajatuksiini. Vanhan elämän oli osittain jäätävä ja luopuminen aiheutti tuskaa..niin kauhealta kuin se äiti-ihmisen suusta sanottuna kuulostaakin. Oli aika arvostaa itseään muun kuin näennäisen tehokkuuden kautta, mikä loppujen lopuksi aiheutti suunnatonta tuhoa kaikkeista tärkeimmissä. Oli aika kasvaa ja ottaa se vastuu mikä minulle kuuluu.

Kevään aikana olen tajunnut miten paljon äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyy kipuilua. Vaikka lapsi on suuri onni, ei vanhemmuus synny hetkessä. Tämä on mielestäni asia, mistä ei juurikaan puhuta. Tabu mikä pitäisi nostaa pöydälle. Nyt kun olen avannut sanaisen arkkuni, haluaisin kuulla myös muiden kokemuksia aiheeseen liittyen. Millainen on ollut sinun kasvutarinasi vanhemmaksi?