Olen pohtinut omassa työssäni paljon liikuntamotivaatiota, sekä sitä miten auttaa ihmisiä löytämään itselleen sellainen. Mitä enemmän olen kuullut erilaisia elämäntarinoita ja pohtinut erilaisia elämäntilanteita, olen tullut siihen johtopäätökseen että liikuntamotivaation löytymisessä voidaan erilaiset suositukset heittää romukoppaan. Paras vastaus liikuntamotivaatioon löytyy ihmisestä itsestään sekä ilon kautta tekemisestä. Pakon edessä seinä nousee nopeasti vastaan.

Itse koen, että liikunnan tulisi mukautua elämäntilanteen mukaan, jotta siinä säilyisi aito ilo. Kun on aikaa ja voimavaroja, on ihanaa liikkua reippaammin. Mutta kun stressi, kiire ja väsymys ohjaavat menoa, on kuunneltava hyvin tarkkaan mihin pystyy ja mitä jaksaa. On hyvä pysyä liikkeessä, onhan liikunnalla monia positiivia vaikutuksia esimerkiksi stressiin, mutta onko silloin ihan pakko puskea itseään äärirajoille liikunnassa kun jaksaminen on muutenkin koetuksella? Olen pohtinut tätä asiaa itseni sekä omien asiakkaideni kohdalla ja todennut että itsensä kuuntelu on paras lääke liikuntamotivaation ja liikunnan ilon säilyttämisessä. Aina ei ole pakko pystyä ja jaksaa samalla lailla. Ihminen ei kuitenkaan ole kone. Kun bensaa on vähemmän, mennään hitaammin ja kun tankki on täynnä, niin on varaa taas rallitella!

Kun olin nuorempi, noudatin hyvinkin säntillistä liikunnan viikko-ohjelmaa. Vaikka yö oli nukuttu huonosti, puntille mentiin. Ajatus liikunnasta väsyneenä tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä, mutta sinne oli mentävä, lukihan se kalenterissakin. Yleensä harjoitus tuntui pahalta ja hyvin monesti johonkin paikkaan myös sattui, sillä väsyneenä oli vaikeaa keskittyä puhtaisiin suorituksiin. Noihin aikoihin liikunnasta alkoi katoamaan aito ilo. Rakas harrastus alkoi tuntumaan hälyttävästi velvollisuudelta. Se ei enää rentouttanut ja palauttanut, vaan alkoi tuomaan stressiä joka söi vaikeissa elämäntilanteissa voimavaroja entisestään. Liikunnan terveyshyödyt alkoivat kääntyä haitoiksi. Oli pysähtymisen paikka. Onneksi tajusin sen itse.

Ei auttanut muuta kuin pyyhkiä treenit pois kalenterista ja istua alas pohtimaan missä mennään tässä elämäntilanteessa ja mitkä ovat käytössä olevat voimavarani. Kun elämään kuuluu päivätyö, pieni lapsi, opinnot ja kodin velvollisuudet, on hyvinkin luonnollista että välillä vähän väsyttää. No, mitä minä silloin jaksan kun deadlinet puskee päälle ja yöunet ovat niukat lapsen flunssakierteen aikana? En ainakaan treenata kovaa. Silloin riittää työmatkakävelyt ja rentouttavat venyttelyt. Joogaakin voisin harkita. Pääasia on, että ajatus ei tunnu vastenmieliseltä, jotta liikunta ei kääntyisi itseään vastaan. Lomalla on taas ihanaa hölkätä pitkä lenkki tai käydä kunnon hikijumpassa. Eihän tällä ajattelulla nyt ole ihan täydellisessä ”tikissä”(vai miten nykyään puhutaan), mutta mitä sitten. Ainakin jokainen liikuntakerta on aidolla ilolla höystetty ja liikunta on muodostunut yhtä luonnolliseksi asiaksi kuin syöminen tai uni, ei vain ylimääräiseksi terveyspakoksi.

On hyvä, että on olemassa suosituksia. Usein niiden taustalla on tutkittu tieto, jonka avulla me liikunta-alan ammattilaiset voimme auttaa asiakkaitamme kohti heidän tavoitteitaan. Unohdamme kuitenkin liian usein, että fysiikan lisäksi asiakkaissa asuu monta muutakin puolta. Pelkkä fyysinen kehittyminen ei takaa koko elämän kestävää liikunnan iloa vaan huomio olisi kiinnitettävä ihmiseen kokonaisuutena. Tähän kuitenkin tarvitaan myös asiakkaan itsensä apua. Olisi tärkeää, että liikunta-alan ammattilainen ja asiakas astuisivat samalle viivalle ja yhdistäisivät kummankin asiantutijuuden. Ei olisi olemassa ohjeiden aktiivista syöttäjää ja passiivista vastaanottajaa vaan kaksi eri ”aloihin” erikoistunutta ammattilaista. Toinen heistä olisi erikoistunut liikuntaan ja toinen oman elämänsä asiantuntijuuteen.