Mä ajattelin kirjoittaa hetkiä mun elämästä, ihan vaan selventääkseni omaa mieltäni ja yrittäessäni ymmärtää itseäni paremmin. Lapsesta asti oon tiennyt olevani tavallista herkempi kuin mitä suurin osa on. Mä jään helposti kiinni toisten ihmisten ilmeisiin ja pieniinkin äänenpainoihin. Ne jää mun päähän pyörimään, ja mä mietin monta päivääkin, että mitä se mahto tarkottaa. Se on ominaisuus joka vaan on mussa, ei se lähde ikinä pois, eikä sen pidäkään. Mun pitää vaan tulla itse tietoisemmaks siitä ja oppia säätelemään sitä paremmin.

Tää alkuvuosi on ollut aika rankkaa, muutto ja luopuminen omasta lapsuuden kodista. Kodista jossa on kaikki konkreettiset muistot, ja edelleen kun kirjoitan tätä ja ajattelen sitä todellista kotia niin alan itkemään, ehkä se kertoo siitä osittain kuinka iso asia se on mulle ollut. Mä oon tuntenut huono omaatuntoa siitä, että kodista luopuminen on vienyt mut todella henkisesti äärirajoille. Mä en oo tuntenut olevani oma itseni aikoihin, mä en oo jaksanut oikein innostua mistään eikä mikään oo kiinnostanut ja koulukin on vähän kärsinyt. Joku vois jopa sanoa, että oon masentunut, niin, no ehkä siinä on osittain sitäkin, mutta en itse koe sitä masentuneiduuseks. Nykypäivänä on ”trendinä” olla diagnoosiltaan kaikenlaista.. taikka no oikeesti en usko mihinkään trendiyteen tässä asiassa vaan siihen, että ihmiset oikeesti ei vaan enää häpeile ja peittele ominaisuuksia itsessään.

Viis kuukautta ja vähän vielä enemmänkin on aika pitkä aika tuntea olevansa joku muu kuin oma itsensä. Onhan mulla hetkiä, kun oon oikeesti voinu olla iloinen. Mutta aika pitkälle peilistä on tähän asti katsonut joku muu, joku joka on vaan tosi väsyneen näköinen.

Muutokset on mulle pelottavia, pelkään muutenkin tosi paljon sitä pahinta aina. Kodista luopuminen tarkoitti mulle samalla turvan tunteesta luopumista, tai en tiennyt sitä ennekuin siinä vaiheessa kun katseli lapsuuden kotia tyhjänä, ja seuraavina päivinä kun tuntui samalta kuin lapsena, kun olit yökylässä ja iski koti-ikävä, tähän ikävään ei vaan saa helpotusta vaan sen tunteen kanssa täytyy elää päivästä toiseen. Muutos on mahdollisuus, tän mä tiedän mun järkipuolellani, mutta mun tunne puoli ja se pelokas herkkä puoli ei uskalla ajatella sitä, vaan se ajattelee kaikkia katastrofi ajatuksia jatkuvasti. Se on vähän niinku paniikkikohtaus, jossa sä et pelkää kuolevas vaan SÄ TIEDÄT kuolevas. Niin kuvitelkaa se, että sä et pelkää katastrofeja vaan sä tiedät että ne tästä seuraa ja sä elät sen tunteen kanssa 24/7 niin ei ehkä ihme, että asioista nauttiminen on hukassa.

Ehkä tää on myös elämänkokemuksen myötä opittu ajattelutapa.

Muutto on tehty ja uusi ”koti” on nyt totuttelua vaille valmis. Vielä kun uskaltaisi päästää irti siitä kaikesta ajattelutavasta jonka tiedän vain pitävän mua paikoillaan, mutta tällä hetkellä se on ainoa tuttu asia ja omalla omituisella tavalla se luo sitä turvallisuutta. Tälleen mä oon aina ajatellu, jos nyt ajattelisin erilailla niin toisko se jotain pahaa mukanaa..

Nyt kun muutto on ohi ja se stressi osittain alkanut helpottamaan, niin vielä pitäisi jaksaa mahakipuja ja huonovointisuutta. Tässä tulee ehkä herkkyys enemmän esiin, kun siskon toisen lapsen laskettu aika lähestyy, niin tuntuu että jälleen ajatukset ja stressitasot nousee. Sitä pelkää ja toisaalta odottaa, että puhelin soi ja pyydetään lapsen vahdiksi synnytyksen ajaks. Silti kaikenlaiset katastrofi ajatukset on valloillaan, johtuen muutoksista joita on tapahtunut.

Mutta mitä herkkyydestä puhuttiin, niin esimerkkinä se, miten aloin kyynelehtimään kun siskonpoikaa tultiin kysymään leikkimään mukaan.

Olisin onnellinen kun voisi vaihtaa omia aivojaan välillä, eikä jatkuvasti murehtis asioita joita ei ole edes tapahtunut. Sitä on alkanut olemaan itselleen jo vihainen siitä, että ajatukset pyörii samoissa ympyröissä jatkuvasti. Ja silti sitä tekee itse niin, että ajattelee asioita katastrofien kautta. Ehkä sitä oppii sitä pikkuhiljaa, tai varsinkin jos elämä tarjoaa niitä kivoja asioita muutoksista niin kai sitä sitten alkaa uskomaan pikkuhiljaa. Mutta toisaalta uskallanko sen elämän antaa niitä hyviä asioita, vaan teenkö kokoajan hallaa toiminnallani ettei ne pääse hyvät asiat mun luokse asti. Se voi hyvinkin olla.

Tää alkuvuosi on ollut melkoista taistelua kyllä, ja ei pitäisi harmitella jälkikäteen, mutta teenpä sen nyt kuitenkin. Esimerkiksi tanssi, joka on ollut nyt monta vuotta jo sellanen eräänlainen henkireikä, ei sen takia että olisin jotenkin erityisen hyvä siinä, päinvastoin. Mutta se on silti kivaa, tänään oli viimeinen virallinen tunti tältä keväältä ja nyt vasta tuntu että pysty ensimmäistä kertaa tänä vuonna nauttimaan siitä tanssista. Vaikka ei oo pystynyt nauttimaankaan siitä, niin on se silti ollut eräänlainen henkireikä, varsinkin meidän ihana ohjaaja Anna jonka positiivinen energia on omalta osaltaan auttanut kyllä jaksamaan.

Vielä kun kaiken muun lisäks, alkaa huono omatunto vaivaamaan, kun ei jaksa tehdä asioita niin täysillä kuin yleensä, ja koulussa kaikki ryhmätyöt on inhottavaa kun ei jaksa osallistua kunnolla, tulee sellainen siipeilijä olo ja tiedän, että sellanen en todellakaan oo. Kaikki kaveritkin on jääny paitsioon, kun oon vaan halunnut istua kotona.

Tänään on ollut pikkuisen parempi päivä ja tuntuu, että peilistäkin katsoo jo vähän pirteämpi ihminen. Askel kerrallaan eteenpäin, ja armollisesti itselleen.

Katastrofi ajatukset haluaisin kyllä vaihtaa pois jonkun kanssa. Koska haluaisin yrittää nauttia nyt siitä, että on uusi alku, musta tulee tupla-täti ja harjoitellaan kovaa vauhtia kesäteatteria ja saan oman käsikirjoituksen näyttämölle tuotua.