Tiiättekö  tilanteen, kun joskus joku kysyy mitä kuuluu ja ite on vaan että hmm ei mitään ihmeellistä.

Ja sit tulee mentyä läpi kaikki aiheet päässä, joista voisi smalltalkmaisesti raportoida, eikä tule mieleen mitään. Sillee et eikö mun elämässä tapahdu mitään, enkö  havannoi elämää ja oo kiinnostunut mistää vai enkö vaan ajattele mitään.

Mut sit tajuan, että oon koko viikon miettiny omaa elämää ja mitä tehdä sillä. Pitäisikö aloittaa joku luova projekti ja mites mieskuviot. Miksi erosin ja haluaisinko palata takaisin yhteen mahdollisuuden tullen ja vau hei miten oon kehittynyt ihmisenä ja onpa töissä tylsää.

Havannoin elämää paljon. Mutta ehkä musta ei ikinä saa politiikka-keskustelijaa ja kuka voitti super bowlin. (Vaikka tiiän kuka voitti, koska seuraan urheilua aktiivisesti). Joskus vaan hävettää, mietinkö liian diippejä ja pitäisikö keskittyä vaan kaikkeen, mitä ympärillä tapahtuu ja mihin muutkin kiinnittää huomiota, jotta olisi joskus jotain järkevää puhuttavaa.

Oon miettiny ja käynyt keskusteluja muun muassa siitä,  miten vaikeaa aikuisiällä on ilmeisesti hankkia kavereita ja verkostoitua. Mut siitä näkökulmasta, että se onkin mun vahvuus, sillä löydän kavereita mistä vaan ja oon yleensä se joka alkaa luomaan kaverisuhdetta. Oon aikuisiällä luonut monta ystävyyssuhdetta, koska en pelkää, mitä musta ajatellaan vaan se on ollut pakollista muutaessa paikkakunnalta toiselle.

Vahvuus  siis tämäkin, vaikka joskus oon ollut kateellinen vanhoille kaveriporukoille perinteineen ja niin edelleen. Mutta kuunnellessani viime viikonloppuna ystävän keskustelua siitä, ettei kehtaa  pyytää  puolituttua kahville ja mistä saisi lisää kavereita niin mietin, että mikä ongelma tämä on? Mutta en sillä lailla ylimielisesti, vaan koska itselleni ongelmana ei oo ikinä ollut uusien asioiden, harrastusten ja kavereiden hankkiminen, vaan pysähtyminen.

Ehkä siitä, että ei löytänyt lapsena omalta paikkakunnalta omanhenkistä seuraa, oli jotain hyötyä lopulta. Vietin aika paljon aikaa yksin keskittyessäni itseeni ja olin joskus yksinäinen, mutta noh, nyt se sitten kai kantaa jonkinlaista hedelmää.

Mietin myös sellaista, että musta tuntuu, että alan muuttumaan ihmisenä. Huomaan sen muun muassa siitä, kun en enää reagoi samalla tavalla asioihin, miten olisin ennen reagoinut. Ja se on outoa! Millä muulla täytän pääni, jos en noilla vanhoilla ajatuksilla ja ”ongelmilla”. Kuka olen, kun nuo samat asiat eivät täytä enää päätäni? Osa musta haluaa pitää niistä vielä kiinni ja osa musta alkaa jo väsyä samojen asioiden pohtimiseen. Mielenkiintoinen välivaihe. Kai tän takia ihmiset ei muutu, uusi tuntematon on joskus pelottavaa. Kun ei tiedä, millä se universumi tän tyhjiön täyttää! Eikä mulla oo tekosyitä, joiden varjolla saan jäädä jumiin. Nyt pitää ottaa vastuuta omasta etenemisestään. Mut mietin tällä viikolla jopa hetken aikaa, että taidankin sittenkin olla todella tyytyväinen siihen, millainen musta on ihmisenä tullut. Oon se, joka oon aina halunnut olla.

Mulla ei varmaan koskaan oo ollu jäätäviä ulkoisia materiaalipohjaisia tavotteita (uusi asunto, auto, naimisiin, lapset etc. stereotyyppisiä juttuja), mut oon iha helvetin määrätietonen ollut siinä, millaiseksi haluan tulla ja etten varmana ala selittää tarinaa ”no mä vaan oon tällänen..”.

Ajattelen kai, että olemalla jonkunlainen, saavutan mukavuuden elämässä. En ulkoisten asioiden kautta.