Olen havainnut uupuneista ihmisistä tämän

Oletteko joskus arjessanne pysähtyneet miettimään sitä hullua väitettä, että ihmiset olisivat kaikki toiminnoiltaan samanlaisia ja jos eivät vielä ole niin olisi tärkeä pyrkiä olemaan tietynlainen. Tai oletteko joskus arjessanne pysähtyneet miettimään sitä, kuinka paljon itse pyritte olemaan jonkunlaisia ja jos ette pysty olemaan kestävällä tavalla jotain, niin olette huonoja ihmisiä? Kuvailette olevanne laiskoja, saamattomia, epämotivoituneita, prokrastinoivia paholaisia. Ja millä eri tavoin tätä pyritään sitten kompensoimaan ihan oman jaksamisen kustannuksella?

Niinkuin vaikkapa hyvänä esimerkkinä tällainen oletus, että ihminen olisi jatkuvasti tuottava, tehokas ym. termit, joita yhteiskunta tietyllä tapaa syöttää. Mutta eihän se mene sillä lailla.

Lapset ovat mielestäni ihania, koska he jollain tasolla toteuttavat vielä sitä aitoa oikeaa minäänsä. Mutta aika nopeasti kategorisoimme heidänkin piirteitään hyviksi ja huonoiksi ja suljemme aikuisina  jotain piirteitä pois ja korostamme toisia piirteitä tarpeettoman paljon. Osa lapsista on siis niin kutsutusti yhteiskuntakelpoisempia! Mikä tarkoittaa siis oikeasti sitä, että koska aikuinen kokee pääsevänsä helpommalla, niin silloin tässä on kyseessä ”oikeanlainen” ja ”oikeastikäyttäytyvä lapsi”.

Eli pärjätäksemme maailmassa, on parempi alkaa sulkemaan tiettyjä piirteitä ja opettelemaan sellaisia piirteitä joita meissä ei välttämättä ole, mutta pitäisi olla.

Mutta mitä tapahtuu ihmiselle, joka on temperamentiltaan ja ajatuksiltaan individualisti, lapsesta asti aikuisten mielestä hankala (=omaa voimakkaan tahdon eli aikuisen ego kärsii) ja joka alkaa tästä syystä muokkaamaan kaikkia piirteitänsä, hiljentämään ja esittämään jotain muuta kuin on? Eikö tämä ole kaava sille, että ollaan aikuisena väsyneitä ja uupuneita. Kun joudutaan jatkuvasti toimimaan oman oikean luonteen ja temperamentin vastaisesti. Kai se nyt uuvuttaa!

Niinkuin olisi jokin oikea ihmismalli, johon pitäisi pyrkiä ja kaikki sen ulkopuolella olevat ovat erilaisia, erityisiä, vailla diagnoosia. Vertaan tätä nyt esimerkiksi tähän adhd-ilmiöön, joissa ihmiset pitävät itseään poikkeavina, jos eivät jaksa aina keskittyä, olla tehokkaita ja viivyttelevät asioiden tekemistä.

Miksemme voi ajatella sen olevan vain yksi ihmistyypin muoto, ei mitenkään erityinen diagnoosia vaativa asia. Ihmiselle on myös normaalia olla tehoton, energialtaan epäjohdonmukainen ja viivyttelijä. Tietenkin jos vertaa itseänsä kuvitteelliseen kuvaan ihmisestä (eli kai sellainen joka ei ole ikinä väsynyt ja aina määrätietoinen eikä haahuile ikinä) niin voi kuvitella olevansa erilainen, viallinen, ja haluavansa diagnoosin tukemaan tätä selitystä (mutta miksi?). Jos yhteiskunnassa käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä olisi laajempi ja ymmärretympi, tuskin jatkuvasti vahtaisimme itsemme ja muiden poikkeavuuksia.

Hyvä esimerkki vertaillessa ihmisiä on se, että on olemassa ihmisiä, joiden aivot on luotu enemmän strategisiksi ja sitten taas niitä, joiden aivot toimivat parhaiten, kun ei tarvitse jatkuvasti olla fokusoitunut tiettyyn asiaan. Molemmissa on vahvuutensa! Ongelmia tulee siinä, kun haahuilija yrittää esittää ja väkisin opetella olemaan jotain muuta. Tai että meillä on täysin eri tavat sille, kuinka nopeasti päätämme asioita (jotkut tietävät HETI ja joidenkin tarvii aina nukkua yön yli).

Haluaisin myös kaikkien tiedostavan lapsista, joilla on vahva oma tahto: he eivät ole huonosti käyttäytyviä, vaan persoonia, joita ohjaa omaehtoisuus. Omehtoisuutta, määrätietoisuutta ja  vastaavia ominaisuuksia kiitellään aikuisena, jos ne osaa valjastaa oikealla tavalla. Ja hei: ne ovat vain piirteitä.

Ehkäpä tässä kotitehtävänä olisi miettiä, missä tilanteissa voisin antaa itseni olla omanlaiseni. 

Ja näin ollen säästää energiaa.

puheenaiheet ajattelin-tanaan lapset syvallista
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.