Kaikki menee lopulta hyvin, kunhan ottaa vastuun itselleen

Eron jälkeen tuli hetkeksi sellainen olo, että on mennyt elämässä taaksepäin ja kaikki pitää rakentaa taas uudestaan. Tää on tietty ihan luonnollista, koska sitä rakentaa elämäänsä myös toisen ympärille. Sen lisäksi toisen kautta tutustuu ihmisiin, joita ei ehkä enää sit koskaan näe, muuttaa yhteisestä kämpästä uuteen kämppään sekä ympäristöön ja kaiken lisäksi arki pitää keksiä uudestaan. Onneksi mulla on aina ollut oma elämä kumppanin lisäksi, joten elämässäni ei  periaatteessa muuttunut muutakuin se, että minut valtasi hetkellinen tyhjyys sekä toisen panostus arjen päätöksiin luonnollisesti katosi, ja nyt se oli taas minun yksinään tehtävä.

Tänään kävin itseni kanssa hyvän muistuttelevan keskustelun siitä, että vertailu muiden elämään on aivan turhaa ja on vain luotettava siihen ajatukseen, että kaikki menee lopulta niinkuin niiden kuuluu mennä. Kaikki langanpätkät nivoutuu yhdeksi kasaksi sitten jossain vaiheessa. Tärkeää on vain nauttia tästä hetkestä, pitää sitä yhtä tärkeänä kuin sitä ”sittenkun” -elämää ja arvostaa ajatusta, että onpahan ainakin perspektiiviä elämän aaltoliikkeestä! Sekin on tärkee kokemus. Ainakin resilienssi kasvaa jos ei mitään muuta ja on sellanen olo, että selviän kyllä ihan mistä vaan. Tuleepa rikottua myös yhteiskunnan normeja siitä, missä vaiheessa kaikki pitäs olla saavutettuna. Oon sit etujoukoissa raivaamassa tilaa kaikille, jotka haluu elää omannäköstä elämää!

(Oivalsin tänään myös yhden todella mieltämullistavan asian itsestäni; mulla on koko elämän ollu tapana hakeutua sellasten ihmisten seuraan, joiden kautta voin heijastaa omaa epävarmuuttani. Että jos vaan jotenkin saan voitettua ton ihmisen puolelleni ja saada hyväksynnän, niin sit voin hyväksyä itseni. Oli ihan hirvee oivallus joutua myöntää tuollanen sabotointi itelleni, mut ONNEKSI tajusin ton ja olin rehellinen siitä. Kai sitä ihminen joskus jostain syystä siirtää vastuun omasta hyväksynnästään muille. Nyt en enää sitä tee!)

Kun joutuu ihan oikeasti yksin istumaan läpi ne pimeet sunnuntait, kun kukaan ei oo kertomassa sulle että OOT IHANA JA PARAS, mutta siitä huolimatta koet sellastaki lempeyttä itteäs kohtaan et oksat pois, niin voihan piru SE on voimaannuttavaa. Kun huomaa tälläsenä random maanantaina, että onkin mieleltään tosi voimakas ja vaikka tällä hetkellä suunta tuntuu hieman sekavalta ja siitä huolimatta sokeasti luottaa tulevaan, SE on jo voitto. Kun rehellisesti ottaa vastuun omasta onnestaan takaisin itselleen, tietää että tulee saamaan kaiken mitä haluaa.

Joten lopulta: älä huoli ja luota pieneen ääneesi siitä, että kaikki lopulta selkeytyy. Haaveile siitä just oikeesta kumppanista, just oikeesta kämpästä, perheestä, työpaikasta, mistä tahansa. Ja vaikka kaikki ois sillisalaattia niin haaveile sit ees niistä pienistä sillisalaatin palasista, joita kohtaan tunnet ees vähän vetoa. Kokonaisuus hahmottuu kyllä. Kato vaikka sillä aikaa gilmoren tyttöja sadatta kertaa ja käy siskon kanssa salilla niinku mä.

Salin jälkeen seisoin ratikkapysäkillä hymyilemässä kuumalle miehelle huomaten yhtäkkii et mulle tulikin aidosti olo, että EI! Ei vielä miehii. Haluan sittenkin vielä rakentaa elämää just näin, yksin! Ja kun sellanen aito rakkaus itteensä ohi pyyhältää ohi, tuntuu et kaikki on siinä, eikä sitä tunnetta voi kukaan enää horjuttaa.