Ihana yksiöni (ja joskus on vissiin huono päivä)

Tiistai-illan ratoksi paljastan pari kuvaa Kallion kämpästäni. Tää alkaa jo pikku hiljaa näyttämään enemmän multa ja jopa kokonaisuudelta, jossa viihdyn! Hieman hankala saada kämppää järkevästi kuvaan, mutta kyllä nää jonkunlaista osviittaa antaa. Kuvassa näkyvän seinän, seinähyllyn yläpuolen olen ajatellut täyttää tauluilla: omatekemillä ja jos löydän silmää miellyttäviä yksilöitä. Oon pinterestistä selannu asuntokuvia, joissa yksi seinä on täynnä tauluja ja ne on IHANIA. Varsinkin kun tässä kämpässä on huonekorkeutta (joka ei ilmene laajakuvalla otetuista kuvistani :D), niin taulut korostaisivat sitä!

Muuta kuin kämppäkuulumisia: en tiedä onko paluu töihin syysloman jälkeen, pimeys vai äkkinäinen kylmyys vai ne kaikki yhteensä saaneet mun mielialan jotenkin todella alas! Tänään oli eka päivä, kun en vaan jaksanut enää tsempata itseäni ja nähdä kaikessa toivoa alakuloisista fiiliksistä huolimatta, joten oon sitten vaan antanu kaiken tulla ulos. Yritän ajatella, että on hyvä, kun kaikki paskat ajatukset ja vanhat pelot nousee pintaan käsiteltäväksi! Ettei ne jää lukoksi sisälleni. En tietenkään haluaisi tällaisten päivien kestävän montaa päivää putkeen, mutta en myöskään halua väkisin työntää niitä syrjään. Vaikka on tehnyt mieli sopia samantien näille päiville esimerkiksi kaverideittejä, joku tunne on sisälläni sanonut, että nyt on vaan hyvä olla yksin, eikä yrittää harhauttaa mieltä. Onneksi soitin kuitenkin siskolleni, joka tsemppasi ja sai taas uskomaan, että kaikki järjestyy kyllä. Oon niin kiitollinen hänestä, etten voi edes sanottaa sitä mitenkään. Tällaista siis joskus, oonkin päässyt tosi pitkälle ilman näin syvää sukellusta.

Mutta niin kauan kai kun on itkua ja pelkoa, sen taustalla on pakko olla toivoa jostain hyvästä ja turvallisesta elämästä. Että se on pakko olla tuolla jossain. Että sen takia jaksaa yrittää joka päivä, vaikka kaikki ei vielä olisikaan ihan selvää ja varmaa.