Opettajan mielipide: et ole asiantuntija, vaikka olet itse ollut joskus oppilas.

Opettajan duuni on sellanen, josta kaikilla on asiantunteva mielipide, koska on ite joskus käynyt koulussa. Eli koska on joku hatara mielikuva itsestä ala-asteella oppilaan roolissa, voi kutsua itseään asiantuntijaksi. Ikään kuin se pieni henkilökohtainen muistikuva, millaista ala-asteella pitäisi olla tai on, olisi rinnakkain samanarvoinen opettajan kanssa, joka päivittäin niin sanottuen kulissien takana tekee sitä itse työtä.

Tästä  entisen oppilaan roolista johtuen henkilöt elikkäs yleensä siis vanhemmat ovat oikeutettuja puuttumaan asiantuntijan (=opettajan) työhön ehdottelemalla esim. mitä siellä tunnilla voisi vaikka tehdä. Ideoida nyt siis sellaisen puolesta, joka on saanut alaan koulutuksen, käy koulussa töissä joka päivä ja saa siitä palkan!  Voin paljastaa salaisuuden: se itse tunnin pitäminen on pienin juttu koko ammatissani. Se on vain kaiken lopputulema, asiantuntijuuden huipentuma, kun seison luokan edessä pitämässä niin sanotun puheeni.

Opettajan työ nähdään jotenkin todella suoraviivaisena: ope miettii matikantunnin aiheen ja käy pitämässä sen ja sitten on välitunti. Sitten äikäntunti. Sitten vaikka kuvista. Ja that’s it ja luokan ovi kii ja kotiin. Todella toivon, että tilanne olisikin tuo. Olisi moni aivosumuinen iltapäivä vähemmän.

Samat aiheet toistuu: miksei positiivisia Wilma-merkintöjä tuu enemmän, lapsellani on tylsää tunnilla, miksei kukaan muistuttanut lastani hammaslääkäristä, kaveri oli tönäissyt lastani välkällä, eikö OPETTAJIA OIKEASTI KIINNOSTA (!!!!!!). Siinä mielessä harvinainen ammatti, että periaatteessa ollaan ”vaan” opettajia (”kuka tahansa vois pitää vähä matikkaaa öhööhöh”), mutta vaatimuksia tulee joka yhteiskunnan tasolta: itse oppilailta, huoltajilta, kollegoilta, esimiehiltä, kaupungin virkamiehiltä, valtiolta, ylipäätään yhteiskunnalta! Yhtäkkii pitäs lisäksi osata olla täydellinen tunnekasvattaja, koodari, talouden asiantuntija (koska nyt on siistiä osata sijoittaa ja se ois varmaa tulevaisuudes tärkee taito niin miksei ala-asteen ope OPETA SELLASTA ASIAA MIKSEIMIKSEI), vastata kaikkiin yhteiskunnan ajankohtaisiin vaikeisiin asioihin, upottaa ne OPSiin ihan tosta vaan, koska MIKS EI. Ei mulla ammattitaitoo itellä oo koodata, mutta voinhan mä vaikka hatusta heittää tosta jotain.

Sit mä istun duunipäivän jälkeen luokassa, jossa päivisin touhuaa 30 oppilasta. Ja katson Wilmaviestiä siitä, kuinka olisi mahtavaa nähdä YLIMÄÄRÄINEN POSITIIVINEN MERKINTÄ omasta lapsosesta Wilmassa, jotta oppilaan motivaatio pysyisi yllä (??) ja mietin että: en ees muista, mitä sun lapsi teki tänään, koska se oli ihan normaalisti. Se teki mitä piti ja kehuin sitä siinä hetkessä. Mietin pääni sisällä suoraviivaisesti: että voi vittu kun mua ei kiinnosta Wilma-merkinnät, ne on mulla viimesenä mielessä, kun mietin mitä tehdä vitosluokkalaisen kanssa, joka ei osaa edes yhteenlaskua. Ne merkinnät on mulla viimesenä mielessä, kun luokkatilanteessa mun aivot joutuu ratkasemaan jokasen 30 oppilaan ongelman: ope mihin tää kynä laitetaan, ope mihin lasken tän kuviksen työn, ope toi näytti mulle kieltä, ope oot huora.

Kiitos, kiitos, kiitos. Katotaas niitä murtolukuja edes tää 5 minuuttia oppitunnista, jos keritään, sen jälkeen kunhan oon eka saanu kaikki istumaan paikalleen, jokainen on heittäny sen kuminsa, jonka haluaa heittää, on kertonu huolensa mielen päältä ja oon saanu selvitettyä ton yhden riidan, jottei vanhemmilta tuu viestiä, että ketää opettajaa ei kiinnosta.

Kokeillaan huomenna, jos kerkeisin sit eriyttää ylöspäin tota yhtä oppilasta matikantunnilla, jolla ei oo ees mitää hätää, mut vanhempien isoin ongelma on, et meidän lapsella oli kerran tylsää matikassa. Se varmaa tyhmenee päästänsä, koska kukaan ei kerkee haastaa sitä.

Ehkä mä sit huomenna pidän sen meditaatiotunnin oppilaille kaiken muun päälle, koska lehdessä asiantuntija kritisoi koulumaailmaa siitä, että oppilaat käy ylikierroksilla. Ehkä. Ehkä.

Mä pidän oppilaistani ja pidän opettajan työstä, se on mulle luonnollista ja kivaa ja toteutan sitä omalla tavallani. Mut ulkopuolisten pitää ymmärtää, että se arki ei mee ihan niinkuin joku muistaa muistojen kultaamilta ala-astevuosiltaan jostai 70-luvulta. Että me ihan oikeesti viel siel alakoulun ylemmil luokilla opetellaan sitä, että omat kirjat ois hyvä muistaa ottaa pulpetille ilman, että ope sanoo mitään, ja siihenki voi oikeesti mennä 10minuuttia tunnin alusta. Että siinähän sitä sitte.