En eroa muista mitenkään niin miksi sitten näin

Mitä eroa on sellaisella ihmisellä, joka on parisuhteessa ja sellaisella joka ei ole? Siis onko kyse vaan hyvästä tuurista vai onko sen taustalla jotain tieteellistä. Onko kyse ainoastaan siitä erosta, että sellaiset jotka aidosti uskovat ansaitsevansa, ansaitsevat.

Ei kyse voi olla ulkonäöstä. Kaikennäköiset seurustelevat. Kyse ei voi olla luonteestakaan. Niin hyvässä ja pahassa olen nähnyt kaikenluonteisia ihmisiä parisuhteissa. Ei menestyksestä, kypsyydestä, musiikkimausta, urheilullisuudesta, puheliaisuudesta, kävelytavasta, kiinnostuksenkohteista. Mikä yhdistää ihmisiä, jotka haluavat pitkäkestoisen parisuhteen, mutta eivät sitä saa.

Me kaikki ollaan joskus epävarmoja,

typeriä,

tylsiä,

mahtavia,

puheliaita,

ujoja,

rohkeita,

tunnetaan olomme epämukavaksi,

rakastettavaksi

ei-rakastettavaksi.

Kyse ei ole siitäkään, etteikö nykypäivänä tapaisi missään ketään. Aina joku on jostain jonkun löytänyt. Vaikka tekisi mieli kääntää tilanne sellaiseksi, että minussa täytyy olla jotain poikkeuksellisen huonoa, koska en ole saanut suhteitani toimimaan, en tee sitä. Käännänkin sen niin tylsästi toisinpäin, että minussahan ei ole mitään spesiaalia, miksi EN VOISI löytää sitä the one and only -rakkautta.

Rehellisesti sanottuna, on minulla ollut siihen mahdollisuus. Mutta en ollut siihen silloin valmis (ja aion kirjoittaa joskus auki sen, että miksen ollut.)

Haluaisin tehdä haastattelusarjan ihmisistä, joilla on kumppani. Kysyä heiltä, miksi he kokevat, että heillä on parisuhde. Oisko siinä mitään. Jos istuisin pöydän ääressä kuuntelemassa ja tasoittamassa tietä sellaisille, jotka kokevat että heissä on jotain poikkeuksellisen huonoa, kun suhdetta ei ole löytynyt. Tasoittamassa tietä sillä lailla, että kaikki ihmiset täällä maailmassa huomaisivat olevansa toistensa kanssa samanlaisia: eheitä, ansaiten kaiken, mitä haluavat. Huomaten, että jos tollakin, niin kai nyt mullakin vois sit olla!