”En tiedä, mitä ajattelen, ennen kuin kirjoitan siitä.”
Makaan kesälomalla usein sohvalla katsomassa jotain TV-sarjaa ja mietin, että haluaisin taas kirjoittaa. Toiminta nousee jatkuvasti mieleeni ja vaatii ideaan tarttumista. Estän itseäni kirjoittamasta, koska mieleni selittelee tarinoita siitä, miten koko kirjoittaminen on turhanpäivästä.
Keksin tekosyitä, miksi kirjoittaisin; mitä väliä kirjoittamisella on? Miksi edes kirjottaisin? Mitä edes kirjottaisin? Huomaan kuitenkin pääni pyörittelevän teemoja jatkuvasti: hei toi vois olla hyvä aihe kirjottaa! Onpas kiinnostava oivallus! Jos vaan kirjoittaisin omaan ilooni! Kirjoitan oivalluksia joka päivä kännykän muistioon, joten aiheita riittää suhteellisen paljon. Istuessani nyt Turun kirjastossa odottamassa, että pääsen soittamaan pianoa, tuntuu hyvältä kirjoittaa edes jotain. Ja voi hitto, kun mieli alkaa heti sysäämään että äähhhh ihan turhaa koko homma, jaksaako edes alottaa. Yritän puskee tämän tunteen ohi!
Joskus syitä kirjoittamattomuudelleni on, että haluan kirjoittaa ”vääristä syistä” ja kyseenalaistan, onko mieleen nousevia aiheita sittenkään tarpeen kirjottaa. Tästä itsensä negatiivisesta sorkkimisesta tuli mieleen Brene Brownin haastattelu erässä podcast -jaksossa, jossa hän kertoi ajattelevansa itsestänsä välillä täten:
”Ajaessani autoa, rengas puhkesi. Auton renkaan puhkeaminen on täysin oma vikani ja syy on siinä, etten ole urheilija, koska urheilijat ovat aina hyvin kurinalasia ja heille ei varmasti käy tälläisia juttuja, koska he tarkistavat aina kaikki asiat”.
Hahah. Breneekin nauratti. Mut mun mieli on samanlainen epälooginen iso möykky, jota tää kirjottaminen purkaa aika hyvin.
En myös usko olevani ainut, joka kamppailee tällaisen sahaamisen kanssa; tehdäkö vai eikö tehdä. Mikähän prosentti ihmisistä oikeasti tarttuu esimerkiksi pieniin bisnesideoihin ja ryhtyy toimeen? Toimeen ryhtymistä vaikeuttaa omalta osaltani ainakin se, että yritän nähdä koko polun auenneena edessäni, vaikka oikeasti pitäisi ottaa vaan intuitiivinen askel johonkin suuntaan ja uskoa, että askel askeleelta etenen ja teen oikeita ratkaisuita. Ei aina tarvikaan olla strategiaa. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan strategisempia, mä en, ja se on vapauttavaa. Eli ehkä kirjotan fiilistellen ja menen sen fiiliksen mukana. Kaipaan projektia, ja uudestaan säännölliseen kirjoittamiseen tarttuminen voisi toimia hyvänä sellaisena, koska se pakottaa tarkastelemaan maailmaa sellaisesta vinkkelistä, jotta saan kirjoitusideoita.
Aiheeseen liittyen törmäsin pari päivää sitten Kurt Vonnegutin lainaukseen uusien taitojen opettelusta. Kurt kertoi tekevänsä kaikenlaista luovaa, kokematta olevansa niissä kuitenkaan taitava, mutta muutti ajatteluaan kuultuaan tämän:
“I don’t think being good at things is the point of doing them. I think you’ve got all these wonderful experiences with different skills, and that all teaches you things and makes you an interesting person, no matter how well you do them.” And that honestly changed my life. Because I went from a failure, someone who hadn’t been talented enough at anything to excel, to someone who did things because I enjoyed them.”