Ehkä sulle vaan annetaan aikaa huomata itsesi
Missä asioissa mun pitäis eka huomata itteni, ennen kuin muut voi huomata mut nii esim näissä:
mahtavat ideat ja jatkuvat ideat ja ennakkoluuloton asenne kokeilla kaikkea luovaa ilman kynnystä, että onko tää nyt tyhmää
mun huumorintaju ja tilannetaju ja kun nauran kovaa
oon kuin kala vedessä ihmisten kanssa ja sopeudun tilanteeseen kuin tilanteeseen ja väläyttelen mahtavia kommunikaatiotaitoja
olen neuvokas ja selviän mistä vaan
huolehdin ystävistäni sillai että huollan ystävyyssuhteistani ja kyselen kuulumisia ja ehdotan tekemistä
olen hyvä kuuntelija
ajattelen kaikista näkökulmista
ymmärrän että mussa itessäkin on usein kehitettävää
olen tehokas, mut en sillai et väkisin tehokas vaan et näen heti mitä kannattaa tehä ja mitä ei ja sit saan tehtyä monesti asiat kolmessa tunnissa kun muilla menee kaheksan tuntia
mulla on arvokkaita näkökulmia ja oon vakuuttava ja opin mitä vaan ja mulla on sokee itseluottamus
Noniin mulla on siis ollut tällanen ”ongelma”, että elämässä on jotenkin hiljaista. En oikein osaa selittää sitä muuten kuin sillä, että joku ihme tunne on vaan käskenyt kääntymään hieman sisäänpäin ja viettämään vapaa-aikaa itseni kanssa. Nii sit sitä ääntä on vaikee kuunnella, kun oon vähä sellanen ihmisihminen ja tällainen itsensä kanssa hengailu vaan on sit aika outoa.
Mutta tuossa kun jotain puuhailin itsekseni sen kummempia mitään mietimättä nii oivalsin, että ehkä mulle nyt vaan annetaan aikaa huomata itseni. Etten menis nyt sittenkään paniikkiin, kun oon lukossa ja hieman jumissa. Just kesällä viimeks manasin, että en salee oo tehny päätöksiä mistään mun omasta sydämen halusta, vaan mielen viemänä. Niin sit jotenkin resonoi semmonen ajatus, että ehkä mut on nyt vähän elämän toimesta pakotettu tähän tyhjään hetkeen, että voisin ihan rauhassa kuunnella mitä se sydän oikein sanoo. Ja puuhailla omien projektien parissa.
Oon vaan niin perkeleen kärsimätön ja yhen huonon päivän perusteella koko elämä on paskaa. Vitun jees. Mutta neuvokkuus, oi neuvokkuuteni. Aina keksin jotain. Ja keksin tänäänkin ja pelastin päiväni. MÄ pelastin oman päiväni.
Mulla on sellanen metodi että kun jää jumiin ja niin sitte kuitenkin vaan teen ja pusken läpi , koska kyse on vaan aivojen opettamisesta. Ja ehkä joka kerta se pahan olon läpi puskeminen helpottaa. Siis ei nyt ihan sellasen varsinaisen pahan olon vaan enemmän sellasen nihkeen olon tunkeminen syrjään.
Mietin tänään myös bussissa sellaista asiaa, miten ihminen hyväksyy jotkut piirteet kyseenalaistamatta omaksi itsekseen ja että itseään ei vois muuttaa. Et miten tietämätön voi olla siinä, että ei kaikkea pahaa oloa tuottavia piirteitä tarvi hyväksyä. Tai olisi outoa, jos joku haluaa jäädä vaikka sellaseen ajatukseen, että ”minusta ei pidetä” ja that’s it. Miksi? Miksi se olisi totta? Voi raukat mieliparat.
Voisinpa höpötellä tästä kaikesta vaan aina kaikkien kanssa ja oispa mulla paljon sellasia ystäviä, jotka tekis koko ajan paljon jotain ja sit vaan vieteltäis kaiket päivä toistemme luona iltoja. On mulla jo paljon tollasta. Mut nyt huvittaa tarkentaa toivetta lisää.
Must ihanaa oli, kun perustin Human Designiin liittyvän instagram-tilin tuossa taannoin (instagram.com/hdprojector.fi) niin sitten olinkin sen tiimoilta jo puhumassa yhessä IG-livessä ja podcastissa aiheesta. Olipahan hauskaa.