Jonkunlainen alakulo

Oon saanut itseni nyt jonkunlaiseen suohon. Tai siis oon saanut itseni suohon jo varmaan monta vuotta sitten, mutta oon silti jatkanu vajoamista alaspäin.

Tiiättekö kun puhutaan, että on tärkee tiedostaa omat ajatuksensa ja tehdä kaikenlaista varjotyöskentelyä ja kaivaa itsestä kaikkea ylös kehittymisen toivossa. Sit sen jälkeen jatkaa kaivamista, kunnes pöydällä on kasa omaa paskaa niin paljon ja sen verta syvällistä, että ei edes tiedä enää mistä aloittaa purkamaan kaikkea ”traumaa” ja ”ongelmia” yms. Ja sitten se tuntuukin kokonaisen elämän missiolta saada kaikki ensin selvitettyä, jotta voi elää.

Eli missaan elämäni ajattelemalla, että kunhan selvitän tän ja tän ongelman

kunhan ensin musta tulee tällänen ja sitten tää tapa häviää ja kunhan musta tulee täydellinen ja en ikinä tunne mitään.

Pää pyörällä kaikesta, mitä pitäisi tehdä – ajatellen liian monta askelta eteenpäin.

Kunnes hups tänään ollessani syvällä tajusin, että ei oo tarve tietää kaikkea. Ei oo tarve kaivaa enempään ollakseen mukamas valmis. Tärkeintä on olla läsnä nykyhetkessä ja se nykyhetki paljastaa kyllä, mikä on ensimmäinen askel, miten toimia. Asiat, jotka ovat edessämme just nyt, ovat vinkkejä oikeeseen suuntaan.

Ehkä vaikeinta onkin olla vaan hetkessä ja myöntää itselle ne asiat, jotka nenän eessä pyörii.

Olen ollut hieman alakuloinen.

Kyl se siitä.