Ihmiskokeilu: vietä enemmän aikaa yksin ja uskalla sanoa ei

Myönnettäköön, etten oo koskaan oikein ollut yksin, taisiis en ainakaan vuosiin! Aloitin lukiossa seurustelu-urakkani ja siitä kaikesta huomiosta huumautuneena, en erojen jälkeen ole malttanut olla vain olemassa itselleni yli kymmeneen vuoteen. On myös käynyt siten onnekkaasti, että elämääni on aina jostain yllättäen tupsahtanut joku ja olen sitten mennyt niillä eteenpäin kysymättä itseltäni (taisiis kuuntelematta mun gut-fiilistä), että onks tää ny oikeesti sitä MITÄ SÄ HALUUT. Mutta se taitaakin olla elämässä se juttu, että uskaltaa sanoa joskus ei, vaikka periaatteessa paperilla tää kumppani ois kaikkee, ei tarttis olla yksin jne. Nehän niitä elämän pahimpia testejä on; kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta joku jää puuttuu, mennään näillä eniveis.

Omassa elämässä henkinen STOP tuli nyt, tosin itse suhtaudun kaikkeen elämänkouluna joka tapauksessa. Ehkä viimeisin ero oli mulle nyt liikaa, mutta tiedän senkin olevan vain viimeine testi mun polulla ja voisin listata sata syytä, miks tiedän että tääkin ero oli meant to be, mut ei mennä siihen!

Ylläpidän nyt myös kokeilua: kuinka olla vaan yksin, vaikka vois ympyröidä itsensä esim. kavereilla. Tehdä kaiken jonkun kanssa, keksiä miljoona kaveria jotka vois lähtee mukaan, mutta päättää silti kokea vain yksin.

Ankkuroin yksintekemisen (siis vaikka ravintolassa käymisen) jostain syystä todella vahvasti sellaiseen uskomukseen, että olen yksin, koska ei ole muutakaan valintaa ”yhyy”, ja tästä syystä äkkiä haluaisin huijata päätäni kutsumalla kourallisen ihmisiä ympärilleni. Mutta HAHAA,

nyt lakkaan tekemästä niin. En ankkuroi yksinoloa mihinkään muuhun uskomukseen, muuta kuin siihen, että se on paras tapa oppia tietämään ja tuntemaan mitä haluan, mistä tulen onnelliseksi ja saan luotua paremman yhteyden omaan itseeni.

Kun vuosikausia kulkee vähän joojoo-miehenä elämässä ja täyttää kalenterin menoilla, harrastuksilla, ihmisillä, saattaa oma pää jäädä kuvainnollisesti menosta pois. Ja siihenhän tulee nyt muutos! Laitan kaiken murehtimiseen liittyvän energian uuden oppimiseen ja itsensä kuunteluun ja itsensä rakastamiseen, ja katotaan vuoden päästä tilannetta uudestaan. Tietenkin ihmisenä oletan (enkä missään nimessä halua antaa väärää kuvaa, että kaikki on super helppoa), että ihmisenä tarvitsen myös ihmisiä ja  elämästä murehtiminen kuuluu välillä asiaan, mut jos ees vähä alan nojailee johonkin…. kevyempään, uteliaaseen ja luottavaisempaan suuntaan?