Sain töitä ja mietin mielen narratiiveja

Hei sain ehkä töitä! Oman alan töitä tosin (niin kuin se olisi maailman huonoin juttu), mutta nyt alkuun edes jotain. Ehkä siitä tilanteesta käsin on helpompi hakea jotain muuta. Tai oikeastaan tärkeämpää on, että tuntuu vihdoin enemmän siltä, että ”kuuluu” tähän maahan ja pääsee hieman elämässä eteenpäin. Toivotusti työt alkavat varsinaisesti vasta elokuussa, joten saan vielä lomailla kesän ihan rauhassa. Ostin just lentoliput Suomeen heinäkuulle.

Oon ollu tän viikon yksin kotona, koska poikaystävä on Helsingissä käymässä. Ajattelin aluksi, että tulisi tylsää, mutta viikko on mennyt mukavasti ja oon puuhaillut kaikenlaista. Maanantaina käytiin muun muassa päiväreissulla Zurichissa ystävän kanssa ja sit on tullut vaan hengailtua siellä täällä. Sunnuntaina mulla oli maailman pahin krapula, kun päädyttiin ”vahingossa” baariin laulamaan karaokea. Lauloin Daruden Sandstormin, koska siit oli karaokeversio ja voitte kuvitel sitä hurmoksen määrää kun kolme minuuttia laulan mikrofoniin ”di di di diii di di di dii diii.  Elämäni paras  hetki.

Tiiättekö, kun esimerkiksi lukioikäisenä oli tietty kaveriporukka ja sitä porukkaa näki lähes päivittäin, minkä takia sitä hitsautui tosi läheiseksi. Aikuisiällä harvemmin tulee nähtyä yhtä tiiviisti enää ystäviään. Täällä oon kuitenkin tutustunut pariin ihmiseen, joista on tullut tosi läheisiä, ja me nähdään melkein samalla intensiteetillä kuin olisi jossain lukiossa. Eletään tääl sellasessa omassa kuplassamme ja kun kaikki on vähän samassa tilanteessa, eikä muita tuttuja ole niin paljoa, niin sit on helppo aina sopia keskenämme jotain. Ja must se on on tosi hauskaa!

Oon viime aikoina yrittäny harjotella tietosesti sellasta, että eläisin enemmän tässä hetkessä ajatusteni kanssa. Mulla on aika herkästi stressaantuva mieli ja murehdin ties mitä. Pahinta on mielessä vellova narratiivi, jonka luon tilanteiden ympärille. Toisaalta sitä on ollut hauska seurata, miten nopeasti mieli kehittää tarinan tilanteiden ympärille, eikä se tarina todennäköisesti edes pidä paikkansa. Siksi oon vaan päättänyt, että stressaan asioita sitten, jos ne muuttuvat oikeasti todeksi ja etten usko asioiden olevan huonommin kuin ne ovat. Että se narratiivi kertoo vaan mun sisäisestä maailmasta ja ehkä sitä on hyvä viilata. Tai miten hullua sitä on ajatella, että elämässä kaikki lopulta on vaan illuusiota tietyllä tapaa. Ja miten vaikea siitä illuusiosta on irtautua. Kaikki tilanteet esittäytyy meille vaan sen mukaan, mistä fiiliksestä käsin me niitä katsellaan. Ja sitten vielä se keskustelu, että miksi ihminen toisaalta haluaa jumiutua siihen negatiivisimpaan kelaan. Must tuntuu, että vastuun ottaminen omasta elämästä on vaan yksinkertaisesti hankalaa, ja on vaikeeta katsoa peiliin. Sitä tietyllä tavalla on helpompaa toivoa, että asiat vaan tapahtuu meille.