Joskus on vaan myönnettävä itelleen, että perkele oma moka
Onko kenelläkään ikinä sellasta oloa, sanotaan vaikka bileissä, että jooh on kivaa, mut tulee äkillinen paniikki, että tää ei oo se, mitä haluan. Outo yhtäkkinen olo, joka ilmottaisi sulle hellävaraisen suoraviivaisesti, että vittu oot kaukana itestäs tällä hetkellä.
Tunnistatteko tota olotilaa? Niinkuin heräis vieraasta elämästä, niinkun ei ois tehny sitä valintaa olla siinä niiden ihmisten kanssa. Että kaipaan jotain syvempää, jotain jotain jotain….
Pääosin viime viikolla kaipasin pysähtymistä. Tunsin olevani erittäin poikki ja ois tehny mieli vaan nukkua sohvalla. Siitä huolimatta taas suoritin. Suoritin elämää, hyvinvointia, itseäni. Oon kova suorittamaan.
Sitä suorittamista seuraa yleensä itku. Mutta yleensä sen jälkeen tulee selkeämpi olo, kun itkeminen pakottaa hiljentymään ja hiljentyminen pakottaa olemaan rehellinen itselleen ja tunteilleen. Katsomaan uudestaan suuntaviivoja.
En ole nimittäin useinkaan rehellinen itselleni. En sillä tavalla, että valehtelisin kaikille ympärillä olevilleni, vaan puhun esimerkiksi itsetuntemuksesta. Joten tämän viikon oon sitten vaan puhallellu ajatusteni ja tunteitteni läpi, yrittänyt ottaa vastuuta omasta elämästään enemmän. Lukenut paljon häpeästä (Brene Brown – uskalla olla haavoittuvainen) ja tunteista (Mark Grovesin podcast, jossa Susan David on mukana), ja ai että osaa olla syyllinen olo, erityisesti podcastia kuunnellessa.
Mutta se syyllisyys on ollut tällä kertaa hyvää; suorastaan aseistariisuvaa. On tullut sellanen olo kuin pitkän riidan jälkeen, kun tunteet laskee ja näkee itsensä selvästi ja sanoo että voi vittu mä mokasin. Ymmärrän, miksi mokasin, mut tosiaan menin mokaamaan. Etten oo ottanu vastuuta omista tunteistani oikeissa kohissa, oon vuosia vellonu pahassa olossa ja antanu itelleni tekosyitä olla tykkäämättä itestäni. Ettiny epäkohtia tarkoituksella, syitä olla onneton. Se on mun häpeän paikkani myöntää, että joskus sen paskan olon syynä oonkin ihan vaan mä ite.
Joko siitä syystä, että on työntäny kaikki negatiiviset tunteet syrjään tai sitten siitä syystä, että ei uskalla päästää irti henkisestä draaman kehästä. En oo sillä lailla dramaattinen, miten se ehkä yleensä ajatellaan, varsin viilipyttynähän mä täällä maailmassa elelen. Mutta siten dramaattinen, että miksen ikinä tuu olee onnellinen, miksi nuo saa kaiken, miksi mä en, ei ikinä tunnu hyvältä yyyyy . Ja sen lisäksi ettiny onnea muista ihmisistä, suorittamisesta, esiintymisestä. On tuntunut hyvältä olla välillä pieni, jäädä epävarmaksi jollain osa-alueilla.
Miksi ihminen tekee niin? En tosiaan tiedä, kai se on jonkinlainen suojamuuri. Jos asiat oiskin aivan vitun hyvin, tarkottais se sitä, että ei voi syyttää kuin itseään siitä, jos elämä ei mene esim. ”eteenpäin”. Ei voi syyttää omaa pahaa oloaan, ei voi jäädä mukavuusalueelle. Jos sellasta ees on olemassa.
Onpa helpottavaa ja ihanaa myöntää tää kaikki. Koska tiedän, että en jaksa enää keskittyä itseeni NÄIN paljoa. Haluan pois jo oman pääni sisältä. Antaa tunteiden olla tienviittana, mutta ei ohjaamassa minua. Onkohan olemassa mitään voimaannuttavampaa kuin ensi kertaa luottaa itseensä ja kunnioittaa itseensä ”i’ve got your back” -tyyppisesti. En taida edes tietää, miltä se tunne oikeasti tuntuu. Vielä. Siis vielä!
(Mua on muuten helpottanu tässä tunnelämässä vaan nyt tunteiden läpi puhaltelu. Että annan voimakkaille tunnekokemuksille tilaa, ja kun tunnen sen kehossani, hengittelen vaan syvästi antaen tunteen olla ja puuhailen silti omiani. Ihan helvetin yksinkertaista, mutta oon tällä lailla alkanu helpottaa omia voimakkaampia lamaannuttavia tunteitani, eikä ne vie enää mua mukanansa niin pahasti. Mietin aina sillee että ”huh, nouse vaan tunne pintaan, mä hoidan tän, ei hätää.” Jos jollekin on tästä jotain apua.)
Tiiättekö, nyt kun kirjotin tän kaiken häpeän ylös, en jaksa enää marmattaa :D Ilmesesti kun menee joskus haavan juurille ja sanoo ne niin sanotusti ääneen, kaikki sen taika ja vaikutus häviää.