Kuulumisia Baselista (jossa olen nyt oivaltanut olevani neliö, tunkemassa itseäni ympyrämuottiin)

Basel, Basel, Basel.

Takana kolme kuukautta sveitsiläisyyttä!

1. Täällä on vielä semikesä. Huomisesta lähtien säät alkaa viilenemään, eli asteet laskee jonnekin 20:een, mutta aurinko paistaa päivittäin. Yks iso syy, miksi Sveitsissä on mukavampaa kuin Suomessa. Tekee arjesta paljon miellyttävämpää, kun aurinko paistaa ja ei tartte jännittää sääolosuhteita niinkään paljoa. Tosin Basel eroaa muuhun Sveitsiin, sillä tää on Sveitsin lämpimin ja aurinkoisin kaupunki sijaintinsa takia. Muualla on viileempi – buahahha.
2. Pelaan lentistä sveitsiläisessä tiimissä. Eli oon pröfessönääl lentiksen pelaaja. Kuka ois arvannu, että pelaan joskus ulkomailla lentistä 😉 Parasta on se, että valmentaja puhuu ainoastaan saksaa, joten nappailen sieltä täältä koko ajan sanoja. Pelaajatkin ovat sveitsiläisiä, mutta puhuvat toki englantia. Helppo integroituminen siltä osin 😀 Oon nauttinut pelaamisesta pitkästä aikaa enemmän, tosin siihen saattaa vaikuttaa se, kun ei oo työväsymystä treenaamisen lisäksi….
3. Joten siis: mulla ei oo vieläkään töitä, mutta se ei nyt tällä hetkellä ole ongelma. Tosin käyn Baselin suomalaisessa koulussa kerran viikossa opettamassa. Se pitää mut kiinni jonkunlaisessa arjessa treenien lisäksi. Ja poikaystävän lisäksi.
4. Tosin tää ”työttömyys” on tuntunut siltä osin hyvältä, että aivot on alkanu nyt vasta nollaamaan kaikkea kuormitusta muusta elämästä. En oo nimittäin ees pyrkiny hustlaus-kulttuuriin, että yrittäisin väkisin täyttää kaikkea työttömän arkeani asioilla. Vaikka pää hokis että tee tee tee, niin keho ei oo liikahtanu mihkää; ja uskon kehoa. Sen jälkeen on pääkin alkanu antaa periksi ja tuntuu, että mulla on eri lailla energiaa kuin pitkäään pitkään aikaan.
5. Oon maalannu tosi paljon. Tän postauksen kuvassa seinällä olevat maalaukset ovat esimerkiksi tuotoksiani.

Neloskohtaan liittyen mietin tosi paljon sellasta, miten me ihmiset juostaan elämää putkessa läpi suorittaen ja luullen,että se on sellaista elämää, jota me oikeesti halutaan. ”Tällästä tän pitää olla”. Viimeset pari vuotta itekin juossut välillä asioiden perässä, joita oon luullut haluavani. Tietynlaista työtä, tietynlaista vapaa-ajan toimintaa, tietynlaisia ihmissuhteita. Must on jotenkin hassua, että minusta, joka lähes joka päivä vietti aikaa eri ihmisten kanssa, on kuoriutunu tosi nirso ihmisten suhteen. Ja olen huomannut rakastavani omaa aikaa tosi paljon. Sen lisäksi oivalsin, että en haluakaan tehdä sellaista työtä, jota ajattelin aikaisemmin (en puhu opettajuudesta, vaan yleisesti ottaen).

Oivalsin myös, että oon neliö, joka on yrittäny tukkia itteensä ympyrämuottiin. Miettiny vuositolkulla, että miksen oo samanlainen kuin muut ja oo menny samanlaista reittiä kuin kaikki muutkin. Sitten huudahdin mielessäni (olin tiskaamassa, joten voitte kuvitella mut tiskipöydän ääressä), että hitto mennään sit pää ylpeenä täysin omaa, persoonallista reittiä. Kai mut on sit siihen luotu. Etsitään se helvetin polku. Unohetaan kaikki muut.

Ja mietin myös semmosta Rein-joen varrella aurinkoa ottaessani, että

mitä jos se piirre, jota kaikista eniten tuomitsen itsessäni, onkin se kaikista paras ja omaperäisin piirre, suorastaan taivaan lahja. Ja et se inhottavin piirre on just se, mikä yksilöi mut, ja on syystä annettu mulle. Jotenkin hengitin taas hetkeksi vähän syvemmin, rakastavammin.