Miltä siis tapailun pitäisi tuntua? Haittaako jos ei aluksi tunnu miltään?

Oon aiemmin ajatellut, että alkava ihmissuhde on todella intensiivistä, räjähtelevää. Liimaudutaan toisiimme ja halutaa viettää kaikki aika keskenämme. Sillee ajattelin! Niin mut on kasvatettu! Ympäristö on suorastaan huutanut mulle, että tältä sen pitää tuntua. Jos ei tunnu niin teillä ei oo kemiaa! Ei tosta voi tulla mitään! Miksette näe useammin!

Ja mä oon että plääh, niinpä, enpä tiedä. Mikä on ollut mun totuus viime aikoina?

Mun totuus on ollut se, kuten ystäväni totesi: ”Ehkä sitä vaan ollaan jo niin vanhoja et semmoset suuret tunteiden räiskymiset on vähä tiukemmassa”.

Minkä takia mun pitäis ees toisaalta tuntea tuntematonta ihmistä kohtaan yhtään mitään? Miksi sellanen on normalisoitu, kun kärjistetysti rakastuu toiseen ihmiseen samantien tavatessa. Ymmärrän selittämättömän kemian, kun klikkaa. Ymmärrän, jos heti tulee fiilis että EI.

Mutta en (enää) ymmärrä, miksi sitä pitäisi säikähtää, kun ei aluksi oikein tiedäkään. Ja kun haluaakin antaa itselleen aikaa. Ja juu myönnän, myös itse olen joutunut pohtimaan alkudeittailun sääntöjä ja ”normeja”.

Olen kuitenkin oppinut itsestäni nyt sen, että olen aikaisemmin mennyt perse edellä puuhun. En ole kuunnellut itseäni. Olen kuunnellut riippuvuuttani huomioon ja rakkauteen, olen pitänyt kiinni rakkauden ideasta, mutten itse rakkaudesta. Olen pitänyt kiinni potentiaalista näkemättä, että kanssani ei ole nyt potentiaalinen ihminen.

Ja nyt tapaillessani pitkästä aikaa uutta ihmistä, minulle sopivin tapa onkin ollut tällainen, että kaikki etenee hetkellisesti todella hitaasti. Tunteet välillä laimenee, sit ne taas palaa. Välillä menee hermo alkusäätämiseen, kun pitää keksiä mitä tekis ja plaaplaa. En jaksa vastata viestiin, mutta sit säikähdänkin, kun toisesta ei kuulu mitään. Liikun tarkastellen eteenpäin: mikä osa musta reagoi ja miksi.

Muokkaan pääni sisällä uusia normeja parisuhteille ja asettelen samalla arvomaailmaani uudelleen: mikä on minulle kestävässä parisuhteessa tärkeää? Miten haluan tuntea parisuhteessani?

Sen kuitenkin tiedän, että terve rakkaus on rakennettua. Se ei vaan löydy. Terve rakkaus ei todennäköisesti aiheuta mitään erityisen intensiivistä tunnekuohua. En tarkoita, etteikö siis tuntisi toista kohtaan mitään! Mutta kun ihastuu ensin toisen mieleen.
Siihen, miten se näkee sun läpi.

Kun reagoi itse miten sattuu ja laittaa silmät kiinni että ei nyt mokasin ja toinen vaan nauraa ja sanoo että älähän hätäile, ole kärsivällinen.

Ja mulla on rauhassa kaikki aika myös käsitellä aikaisempaa suhdetta vielä viimeiseen pisaraan. Olin aikaisemmin päättänyt ruveta deittailee vasta sen jälkeen, kun oon saanut käsiteltyä kaiken vanhan painolastin, mutta todellisuudessa osa nousee joka tapauksessa pinnalle vasta uudessa ihmissuhteessa. Ja kun suhde on edennyt hitaasti, pääkin on pysynyt mukana. Sen sijaan, että olisi ulkoistanut kaiken korjaamisen toiselle, onkin opetellut antamaan hyväksyntää ja myötätuntoa itselleen.

(Kunnes päästää vanhasta kokonaan irti, uuden tieltä.)

Sellasen uuden, jonka seurassa en missään vaiheessa ole joutunut miettimään omaa arvoani. Vaikken ole koko ajan ollut täysin varma jutun suhteen liittyen epämääräsiin syihin (kuten ”onks tää sittenki vaan kaverillista kun en heti saa selkoa äääääääää kärsimätön”) niin ainakin oon saanut kokemuksen siitä, kun mielen tasolla kaikki klikkaa. Ja miltä se tuntuu, kun ei tarvi itsessä muokata mitään, tehdä väkisin kompromisseja, laittaa kaikkia omia tarpeita sivuun, muuttaa omaa käytöstä saadakseen rakkautta; ennen uskoin näin.

Ei mitään tollasta enää. Ei ei enää ikinä. Deittailun (rakkauden) ei pidä tuntua kaoottiselta.