Miten toivonkaan ettei hän luopuisi minusta

Otsikko on Eero Huovisen kirjasta ”Äitiä ikävä” ja se kolahtaa usein.

Lupasin itselleni, että kirjoitan joka päivä viikon ajan siitä hetkestä, kun julkaisen blogin. Ihan vaan osoituksena itselleni, että koska kirjoittaminen on tärkeää, teen sitä siitä huolimatta, onko teksti mielestäni toimivaa vai ei.

Itseni toteuttaminen on minulle ehdoton henkireikä ja jostain syystä kirjoittamista kohtaan koen aina pientä töytäisyä eteenpäin. Olen kuitenkin huonosti ottanut huomioon sisäisen PING -ääneni, joka hiljaa on hokenut sisälläni että kirjoita kirjoita kirjoita.

Tänään on ollut huono päivä, mutta huonoista päivistä huolimatta pyrin menemään optimistisesti eteenpäin ja löytämään päivästä jotain opittavaa, kehittävää, jotain. Itseoivallusten lisäksi haluaisin jakaa niitä eteenpäin, koska onko minun tehtäväni olettaa, että joku ei oivalluksiani kaipaisi omaan sen hetkiseen tilanteeseensa? Mistä minä voin sen tietää. Siitä syystä sen sijasta, että kirjoittaisin yksityistä päiväkirjaa, avaan ajatuksiani julkisesti blogissa.

Huusin tänään kovaa.

Huusin niin kovaa omaa pahaa oloani, että istuin sen jälkeen pääkivuissa keittiön tuolilla ja katsoin maahan. Hävetti ja oksetti koko tunteenpurkaus. Hävetti, koska tuntuu, että en pääse koskaan irti tällaisesta toimintamallista, että MINÄ loukkaannun ja MINULLA on oikeus sanoa, mitä huvittaa.

Huutamisen jälkeen tulee huono omatunto. Itsensä parjaaminen, että eiköhän hänellä olisi helpompaa jonkun toisen kanssa. Että elämä olisi hänellä varmasti kevyempää erilaisessa suhteessa. Että ajatteleekohan se nyt, että olisinpa jonkun toisen kanssa. Että, että, että. Miksi otan asiat niin raskaasti, miksi en tuo iloa suhteeseen, miksi.

Huusin, etten jaksa tätä suhdetta

Mutta tajusinki, etten tarkoittanut suhdetta vaan itseäni siinä suhteessa ja mitä se paljastaa minusta.

Kuten aiemmin kirjoitin, käyn usein ystävieni kanssa ihmissuhdekeskusteluita. Olen hyvä antamaan toisen näkökulman muille, mutta en osaa välillä itse rauhoittaa itseäni. En välillä tiedä edes, mistä aloittaa. Anteeksiannosta? Armollisuudesta?Jos muistan oikein, tällaisen keskustelun kävin kerran:

”Hermostuin taas ja pelkään, että hän ajattelee, että olen vain tuota, että hän aina näkee vain tuon puolen minusta. En tiedä miksi otan niin henkilökohtaisesti itseeni pienistäkin asioista.”

Me ei voida oikein koskaan tietää, mitä toinen ihminen lopulta ajattelee. Vaikka omasta mielestä olisi ollut paras ja mukavin ja ihanin, jotain voi silti tapahtua. Eikä me voida oikein irrottaa mitään osaa itsestä sen takia, että oltais jollekin jotain. Tietysti, jos joku oma käytös aiheuttaa itsellekin paljon päänvaivaa, sitä voi kai pohtia, että haluanko joka päivä tuntea näin tai onko tää pahan olon ylläpito hieman turhaa.

Ehkä kliseisesti sanottuna, se oikee ihminen kyllä haluaa olla meidän kanssa kaikista puolistamme huolimatta. Ja että me näemme itsemme todennäköisemmin kriittisemmin kuin joku toinen.

Toisaalta se paha olo voi johtua myös siitä, että pohjimmiltansa tietää tekevänsä väärin ja toimivansa omia arvoja vastaan, ei ole niin sanotusti ”linjassa” itsensä kanssa. Joskus auttaa fokuksen suuntaaminen muualle kuin niihin huonoihin asioihin, joskus oikeiden kysymysten esittäminen itselle ”viekö tämä ajattelu minua eteenpäin vai taaksepäin?”

*********

Minulle pelottavin ajatus oli tänään se, että tää kaikki on oikeastaan vain mun käsissä.

Ja sittenkun pohdin asiaa tarkemmin, ajatus olikin helpottava. Saan itse päättää totuuteni, fokukseni ja koko suhtautumisen elämään ja sen tapahtumiin.

(Unelmani olisi pitää palstaa, jossa ihmiset kysyvät ihmissuhteisiin ja pelkoihin liittyviä kysymyksiä ja vastaisin niihin. Omista melt downeista huolimatta oivallan aina jotain, enkä malta pitää niitä sisälläni.)