Olen tätä kaikkea jo nyt

Miten oon voinut hetkeksikään luulla, että niinä hetkinä kun oon tuntenut oloni rakastetuksi, hauskaksi, ihanaksi, siismitävaan, niin ne ominaisuudet ois syntyneet vaan siitä, kun toinen on ne huomannut. Kuin en olisi ollut niitä asioita ennen toista, tai että ne  eivät jäisi minuun tai olisi minussa, kun toinen lähtee. Miksi tunnistamme nämä tärkeät ominaisuudet vasta, kun joku toinen ihminen mainitsee niistä, kun löydän hyväksynnän toisen kasvoilta.

Niinkuin en olisi niitä jo nyt.

Aina, ikuisesti. Tässä hetkessä olematta mitään sen erityisempää.

Tai että elämä alkaa vasta tai on onnellista, kun on jonkun kanssa. Että siihen asti kaikki on vain välivaihetta (niinkuin välivuosi!!), eikä oikeaa elämää. En itse ainakaan halua elää elämääni siten. En usko sen olevan reilua tulevalle mahdolliselle kumppanillenikaan, että hän tulee täyttämään jotain itsessäni. Jotain osaa, jota kukaan ei voi oikeasti täyttää.

Opin itsestäni joka päivä jotain uutta ja se on mahtavaa. Mieleni on esimerkiksi rauhoittunut ja saan helpommin kiinni sellaisista ajatuksista, jotka eivät enää palvele minua. Mieleni on vuosia elänyt ylivirittyneistä elämäntavoista, kuten ihmissuhdejutuista negatiivisessa mielessä (jännitys, pettäminen, epämääräiset suhteet), draamasta, jatkuvasta suorittamisesta, koukuttumisesta ajatusmalleihin, jotka ruokkivat egoa (buhuu olen huono ja tulen aina olemaan ja elämä on aina paskaa -tyyppisiä ajatuksia) ja sitten luulosta, että kaiken pitää aina olla vaan niin vitun jännää ja erityistä. Se, että sanon nää ääneen, on vaatinut aika monen kerroksen kuorimista itestä pois. Ja eikä ees hävetä.

Iltalenkillä satuttiin huomaamaan, kun eräässä asunnossa nainen ripusti jouluvaloja ikkunaan ja mietittiin, että onko toi tyyneys ja rauhallisuus ja mukamas ”tylsä perhearki” sitä mitä halutaan. Välillä on vaikea sanoa, että haluaako juurikin tuo ylivirittinyt mieleni vain tehä kepposia aivoissani, että ”tavallisuus” ei riitä, vai onko oikeasti niin, että toisenlainen elämäntyyli sopisi minulle paremmin. Mistä tietää, mitä valintoja tehdä, jos ei ole aivan varma oikein mistään? Vai tuleeko se varmuus vain elämällä? Ehkä opin senkin joskus.  (Huom. en pidä perhearkea tavallisena ja tylsänä jne jne jne mutta ehkä ymmärtänette, mitä tässä kontekstissa hain asialla.)