Viime aikoina on tuntunut siltä, että nyt jotenkin koetellaan ja kovaa. Kyseessä on pieniä vastoinkäymisiä, mutta kasaantuessaan aiheuttavat pettymyksiä ja ”mikään ei ikinä onnistu” -fiiliksiä. Mainitsin aikaisemmassa postauksessani, että mulla oli tällä viikolla kaksi työhaastattelua, joista toinen oli oman alan paikka opettajana. Sain tietää, etten pääse jatkoon haastatteluissa. Välitön pettymys, vaikka tiedän, ettei kyseessä ole opettajuuteni, vaan etten  puhunut tarpeeksi hyvää (lähes natiivia) englantia, mitä toivottiin.

 Tässä nyt on Sveitsi-reissumme aikana tullut kuultua aika monta Ei-sanaa, mutta jotenkin tällä hetkellä alkaa väsymään siihen, että omilta osaltani työnhaku on ollut aika nihkeetä touhua. Siihen lisättynä se, että oot ympäristössä, jossa et oikein tunne ketään, pitää hankkia kaverit ja harrastukset alusta asti, selviytyä vieraassa kulttuurissa ja tottua ettei kukaan ymmärrä sua ja sä niitä ja sitten vielä kaikkea muuta elämän hölynpölyä siihen päälle, niin laittaa miettimään, että …..

eikö asiat voisi kääntyä jo toiseen suuntaan? Miksi mä, miksei joku voi ees onnistua….

kunnes mietin, että ei elämä oo mulle mitään velkaa. Joskus on vaan tällästä. Jos muillekin niin kyllä mullekin.

Joten sit vaan annan tunteen ensin tulla: kaiken vitutuksen, pettymyksen, uhriutumisen, surullisuuden, epätoivon. You name it. Ennemmin annan hetkellisesti koko tunneskaalan pyyhkästä mut yli kuin käytän energiaa siihen, että yritän väkisin pitää itseäni kasassa ja ”ajatella positiivisesti”.  Sen jälkeen tunnetila aina rauhoittuu ja ajatus selkeytyy.

Toisekseen, haluan jotenkin uskoa että rejection is protection. Vaikka nyt en vielä näekään, miten EI kääntyy lopulta  mulle paremmaksi tilanteeksi. Kultalusikka löytyy viel jostain.

Kolmanneksi, tilanne pakottaa mua katsomaan elämää eri näkökulmasta. Se tuntuu väkisin ohjaavan mua nyt jonnekin, keksimään jotain uutta, heittämään vanhoja ajatusmalleja helvettiin. Ihmiset puhuu nykyään paljon siitä, että kaivetaan traumoja ja haasteita ja sanotaan itseä keskeneräiseksi ja että on pakko korjata ja parantaa itseään ja kutsuu sitä instagram-sanalla healing, mut mun mielestä se on turhaa. Elämä kyllä nostaa naaman eteen sellaset asiat, joihin pitää keskittyä, turha kuopan kaivaminen ja jatkuva vikojen etsiminen itsestä on turhaa.

Mutta

mietin tossa jäätävän stressin kourissa, että kylläpä sellanen jatkuva selviytymistila kavennetaan ajattelua. Että ärsyttää sellanen diskurssi kun puhutaan, että miksei sellaset, jotka on (voiks näin sanoa?) ”heikompiosasia” vaan ”opettele vaikka sijottaa” tai tee jotai uutta tai kouluttaudu tai tee itelleen jotain. Nii jos on jatkuva stressi ja joutuu miettimään et onks varaa maitoon vai laskuihin ja siin samassa kaikenlaista muuta mieltä vaivaavaa, nii sitä ei pysty ajattelemaan vapaasti. Ja jos ei pysty ajattelemaan vapaasti (eli luovasti, uudesta näkökulmasta) niin elämässä eteenpäin meneminen on ihan saaaatanan haastavaa. Tahtomattaan. Ja jos ei tiedä, miltä onni ja sisäinen turva tuntuu, niitä on hankala edes tavoitella. Jotenkin sen sisäistäminen vois antaa ymmärrystä, miksei ihmiset ”vaan tee jotain”.

Jos jotain positiivista siinä, että on saanu tälläsen ”välivuoden” on nimenomaan se, että nyt se on sitten välivuosi kaikesta. Että siis kuinka usein tulee tilanne, ettei periaatteessa tarvi tehdä mitään. Ja kun kaikki on niin sanotusti riisuttu pois, onkin tajunnut, että millään ei oikeestaan oo niin isoa merkitystä. Vieläkin mä hengitän ja oon arvokas, vaikken tee mitään paperilla ja yhteiskunnan mittapuulla ”tärkeetä”. Äiti sano hyvin, että mua ehkä stressaa se, että yritän tehdä tästä Sveitsin kokemuksesta mulle uutta Suomea. Että miksen vaa ota tätä parin vuoden tälläsena ihme vaiheena, tee vaiks jotai hanttitöitä ja anna mennä niin kauan ku rahaa riittää. Ehkä täs pitää siis vaan ny laskee vaa hihat alas ja hyväl tapaa luovuttaa.