Mieleni on ollut levoton koko syksyn, mutta kehossani oleva rauha kasvaa koko ajan.

Se on toisaalta hyvin ristiriitaista, mutta toisaalta hyvinkin loogista; mitä rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi ja itsevarmemmaksi tulen, sitä selkeämpää on nähdä mielen poukkoilu paikasta toiseen. Tunnistan tuon metelin vanhoiksi ajattelumalleiksi, ikään kuin jotain vanhaa olisi noussut pintaan ja irronnut, eikä se enää löydä paikkaa minussa, jonne mennä. Reaktioni ovat tulleet itselleni selvemmiksi, kuten myös uskomukseni ja pelkoni. Tiedän, että pää prosessoi ja käsittelee asioita ilman, että minun pitää tehdä niille aina jotain. Tärkeää on antaa vain tuntea, ei tsempata itseäni korulauseilla kuten ”no jollain on asiat vielä huonommin!” ”onhan minulla kaikki perusasiat hyvin!”.

Vaan sen sijasta lausua itselleni sanat ”Mutta onhan se perseestä, jos pelottaa, että jää yksin”. Tai muuta vastaavaa.

Olin viikon poissa Helsingistä ja fyysisen ympäristön muutos teki oikeasti todella hyvää. Näin siskoani ja hänen perhettänsä, vanhoja joukkuekavereita entisen lentisjoukkueeni treeneissä. Opiskelukavereita mökillä, vanhempiani ja sitten työreissulla kollegoita sekä asiakkaita. Olen tuntenut jonkinlaista kroonista yksinäisyyttä koko syksyn (taas), mutta tuon viikon aikana jokin lämpö palasi kehooni. Jossain vaiheessa elämää olen oppinut, että ihmiset eivät säily elämässäni eikä minulla ole lupaa toivoa, että joku haluaa olla ystäväni (tiedostomaton uskomus), mutta kun istuttiin opiskelukavereiden kanssa mökillä ja mulla oli just se sellanen lämmin olo, kun voi olla vaan oma itsensä ja että oon just ihan oikeessa paikassa, tuntui se tosi hyvältä. Kokonaiselta. Tajusin ja itseasiassa sanoin ääneenkin, että joku osa paranee mussa, kun voinkin luottaa heidän olevan elämässäni aina. Vaikka asutaan eri paikkakunnilla. Ehkä uskallus syvempiin ihmissuhteisiin onkin avain krooniseen yksinäisyydentunteeseen.

Tajusin myös, että olen vuosia tunkenut itseäni paikkoihin ja seurueisiin, joissa olen aina vähä vieras – se uusi tyyppi. Jonkun tyttöystävä, jonkun toisen kaveri, jne. Ja miettinyt, että miksen tunne oloani kotoisaksi. Omat ystäväni ja ystäväpiirini olen kokenut jopa tylsäksi. Oivalsin senkin, että mun pää vääristää joskus asioita – että se tuttu ja turvallinen on tylsää ja jos vaan vielä saan hyväksynnän näiltäkin ja näiltä ja näiltä ja voitan tän olon niin……. sitten oon kai jotain.

Ihmisyys on kyllä vaikea ja pitkä matka joskus.

Matkasta ja kaavamaisuuksista puheenollen olen huomannut elämäni taivuttavan ja opettavan minua jatkuvasti siihen suuntaan, että mitä vähemmän yritän kontrolloida lopputulemaa, hetkiä, annan asioiden vaan mennä omalla painollansa – sitä paremmin ne menevät. Pesiskielessä voisi sanoa, että pitää puristaa mailaa vähän vähemmän. Törmäsin viikonloppuna Instagramissa runoon, jossa tiivistettynä ja heikosti suomennettuna sisältö oli kutakuinkin että

hidasta

hidasta edes hetkeksi 

päästä murheista irti 

rauhoita sydämesi

yrität hallita itseäsi niin

ettet tunne mitään

kunnes tunnet kaiken yhtä aikaa

ja tuntuu ettet jaksa kantaa sitä kaikkea

mutta kaikki nämäkin ylitsepääsemättömät tunteet

nekin katoavat

ja rauhoittuvat

kuten mikä tahansa myrsky tähänkin asti

hengitä

Jotenkin tuntui, että runo kuvasi minua todella hyvin – että on ok hidastaa vaikka ei uskalla hidastaa. On turvallista luottaa, vaikka ei uskalla luottaa. Uhkarohkein teko tähän loppuvuoteen on se, että kun tekisi mieli toimia, päätänkin vaan hengittää.