Pohdin päivittäin, miten elämästä voitehdä kivemman. Oon pohtinut näin aina, siis ihan aina. Että niinkuin ois olemassa joku viimeinen oivallus tai teko, joka saisi WOOPMAGIC kaiken pahan katoamaan. Inhottavan, epämiellyttävän, kaiken.

Tilannetta ei helpota esimerkiksi muiden Instagramit ja mun olettamukset siitä, että muiden ihmisten elämä on aina kasassa ja hallinnassa. Ja, että kaikille muille elämä on niin selkeää ja helppoa. Sillai superia, intuition johdattamaa, etä asiat vaan osuu kohdilleen ja ikinä ei tunneta esim. sellaisia tunteia kuin häpeää ja itseinhoa. En tiedä, mistä oon repinyt tän uskomuksen. Mutta jaah, ehkä en ryhdy nyt selvittelemään sen alkulähteitä.

Luen Julia Cameronin kirjaa The Right to Write, koska kirjoittaminen inspiroi ja siellä on ohjeita ja hyviä harjoituksia, jolla voi terästää omaa kirjoittamistaan ja tehdä siitä kivaa ihan vaan sen vuoksi, että luominen on kivaa. Kirjassa neuvottiin tuottamaan tekstiä kaikesta, mistä tietää, rohkeasti, miellyttämättä ketään. Koska jos kirjoittaa jollekin toiselle, tekstistä lähtee kaikki terä ja oma ääni. Se on ihan totta.

Siksi mä kirjoitan siitä, mitä eilen tapahtui, kun ajattelin pilanneeni koko elämäni olemalla vaan ihan oma itseni. Tähän tekstiin inspiroi myös  Litku klemetti ja litkun instatili, jossa puhuttiin taiteilijoista ja siitä, että pysyisi kiinni  tekemisessä ilman, että tavoittelee aina jotain emma-palkintoja. Että se on se taiteilijuuden ydin. Sit mun teki mieli kirjoittaa runo ja sit tekis mieli olla vaikka mitä.

Mut niin se hetki kun ajattelin, että elämä on pilalla

Selasin eilen puolitutun kuvia ja kuvat olivat perinteisiä Instagram-kuvia, joissa on sistustusesineitä ja ihana auringonvalo ja tarkasti aseteltu kahvipöytä tarjoiluineen. En oo ikinä oikein välittäny tästä mun puolitutusta, koska oon pitäny häntä hirveesti sanottuna hieman bimbona ja hajamielisenä, mutta siinä hän nyt oli, aiheuttamassa mulle ärsytystä omasta elämästäni.

Mieleni palasi hetkiin, kun olin lukiossa ja en oikein osannut olla sen ikäisenä. Ja ajattelin eilen ihme ajatusketjun seurauksena, että koska lukiossa keskityin enemmän poikiin, lintsaamiseen, dramaattisuuteeni, keskenkasvuisuuteeni  ja olin impulsiivinen enkä tosiaan pitkäjänteinen ja määrätietoinen niissä tilanteissa kuin olisi pitänyt, niin olen nyt pilannut elämäni. Että kaikkien muiden mielipide ja sosiaalinen paine on vienyt minua enemmän eteenpäin kuin olisi saanut.

Että jos vaan olisin panostanut, jos vaan olisin pitänyt kiinni jostain tietyistä jutuista, jos olisin ollut  ”oma itseni”, jos olisin opiskellut eri maisterintutkinnon, jos olisin ollut se rohkee tyyppi, joka muuttaa ulkomaille ja muuttaa koko elämänsä, olisin mennyt vähemmän tunne edellä, jos vaan olisin jotain jotain jotain: en olisi pilannut elämääni.

Ja sitten mietin puolituttuani ja loin hänelle päässäni elämän, että samalla kun minä olen viimeiset 15 vuotta murehtinut elämää ja tehnyt (ihan varmasti) kaikki päätökset aivan täysin väärin, hän on mennyt hymyillen läpi tilanteesta toiseen ja on varmasti tehnyt kaiken oikein.

Ei saatana.

Ei musta koskaan tuu onnellinen, vaikka se sininen auto ois täällä.

Makaan sängyllä miettien miksi en ole se kiireinen nainen. 

Ei musta pitänyt tulla mitään ei mitään. 

Äiti kyllä sä tiedät sen, ei musta tuu koskaan aikuinen.

No sit olin taas dramaattinen kuten aina ja eteeni tuli teksti

You had to go through all that

to become

the person you are today.

Accept your past.

Niin että sitten vaan tänään kävin laskettelemassa, kirjoitin henkilöstöjohtamisen esseetä, viestittelin kaverin kanssa hiihtolomamahdollisuudesta Alpeille ja mietin että ähh mitä keskiluokkaisen valitusta ja ironista tämä kaikki

jollain menee varmasti vielä huonomminkin. Ja että mä oon vaan kiittämätön. Mut ehkä mun astrologiseen North nodeen on uskominen, että parempi oppia tän elämän aikana olemaan vähemmän dramaattinen.

Ja mitä tulee siihen puolituttuun, josta en edes pidä: on silläkin saatana aivan varmasti huonoja päiviä perkele.