Joskus tunteiden on hyvä antaa vyöryä yli

Tällä viikolla olen ollut poikkeuksellisen alakuloinen, vaikkei ole ollut mitään tiettyä syytä tai isoja muutoksia. Lähinnä on vain tuntunut siltä, että vanhat asiat tai tutut ikävämmät teemat vyöryvät yhtä aikaa kaikki päälle. Kaikilla meillä on toki huonompia hetkiä ja se on osa elämää, mutta nyt näiden tunteiden voimakkuus on yllättynyt jopa itseni.  Ensimmäistä kertaa en kuitenkaan pyrkinyt tunteista eroon, vaan annoin niiden vyöryä päälle. Tiedän, että kaikkien elämä pyörii  asioiden ympärillä, joilla tietyllä tapaa saamme harhautettua mielemme – tietoisesti tai vähemmän tietoisesti- ja luotua kuvaa siitä, että kaikki on hallinnassa ja hyvin. Ja osa mielenterveyden ylläpitoa on myös tunnistaa niitä pieniä asioita arjessa, jotka just itsellä kohottavat fiilistä. Nyt nämä päällevyöryvät tunteet veivät kuitenkin halun tehdä edes näitä pieniä asioita, joilla saa hetkellisesti pään vedenpinnan yläpuolelle ja huh, sen kyllä huomasi.

Vaikka impulssi tehdä piristäviä asioita hetkellisesti katosi, ajattelu ei vähentynyt. Kun on vaikeassa tilanteessa, kuulee selkeästi omat ajattelumallinsa ja erityisesti ne rajoittavat ja kriittiset ajattelumallit. Huomasin ensinnäkin sen, miten vieläkin on vaikea hyväksyä tarvitsevansa toisen läsnäoloa ja kannattelua. Päästää suustansa ne sanat, että hei mä tarvitsen oikeasti sua nyt, voitko hetkeksi lopettaa omat jutut. En haluaisi rajoittaa toisia, joten sivuutan tarpeeni. Mutta opin myös, miten parantavaa on, kun joku koko sydämestään haluaa tukea.

Toisaalta ”romahtaminen” antaa tilaa aivojen prosessoida asioita uudestaan – huomaamaan, mitä oikeasti tarvii kaiken hälyn keskellä. Soitin tänään siskolleni, sillä se on yksi sellainen asia, jonka tiedän aina helpottavan. Prosessoidessani yhdessä asioita hänen kanssaan tajusin, että jätän usein niitä pieniä arjen kivoja asioita tekemättä sen takia, koska mietin siitä ”mitä väliä tällä lopulta on?” tai kyseenalaistamalla, haluanko sitä oikeasti vain luulenko vain haluavani. Ilmeisesti kaikessa mitä teen, pitäisi olla joku eteenpäinvievä merkitys ja kaiken pitäisi tulla puhtaasta ”aidosta” paikasta. On ok, että haluan elää aitoa merkityksellistä elämää, mutta tuo piirre selkeästi myös estää nauttimasta elämän pienistä asioista. Luulen tulevani onnelliseksi poistamalla elämästäni asioista, sen sijaan että keskittyisin lisäämään pieniä nautinnollisia asioita elämääni, oli niistä sitten ”oikeaa” hyötyä tai ei.

Olen jostain syystä myös liian tietoinen sille toimintamallille, että huomaan jos teen asioita vaan ”harhauttaakseni” itseäni. Esimerkiksi: näen kavereita vain välttääkseni yksinäisyyttä, ilman että oikeasti jaksaisin nähdä kavereita. TIEDÄN, että niin ihmiset toimivat. Asioita tehdään joskus vältelläkseen asioita ja tunteita. Kärjistettynä ajattelen usein, että moni hankkii esim. lapsiakin ihan vaan, että tuntuu merkitykselliseltä, eikä tarvi miettiä omaa elämäänsä. Mutta mielenterveyden kannalta minun ei ehkä ole hyvä olla niin tietoinen ja olla tekemättä asioita, jos ei tunnu ”täysin aidolta” joku halu.

Nyt viikon loppua kohden olo on onneksi helpottanut. Opin myös sen, että jos tarvitsen tukea poikaystävältäni, saan sitä kyllä aina. Ja että oon aika rikas ihminen jo siinä mielessä, että mulla on poikaystäväni lisäksi sisko, jolle voi aina soittaa ja se helpottaa. Siinä on jo kaksi ihmistä tässä maailmassa, joihin voin varmasti luottaa ja se on aika paljon.

Joskus voi olla hyvä myös vaan niin sanotusti romahtaa, eikä heti keksiä puuhaa, jolla saa lykättyä asioiden prosessointia. Ehkä tämä kuuluu osaksi jotain käsittelyprosessia, onhan tässä vuoden aikana kerennyt tapahtua vaikka mitä.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

Olen havainnut uupuneista ihmisistä tämän

Oletteko joskus arjessanne pysähtyneet miettimään sitä hullua väitettä, että ihmiset olisivat kaikki toiminnoiltaan samanlaisia ja jos eivät vielä ole niin olisi tärkeä pyrkiä olemaan tietynlainen. Tai oletteko joskus arjessanne pysähtyneet miettimään sitä, kuinka paljon itse pyritte olemaan jonkunlaisia ja jos ette pysty olemaan kestävällä tavalla jotain, niin olette huonoja ihmisiä? Kuvailette olevanne laiskoja, saamattomia, epämotivoituneita, prokrastinoivia paholaisia. Ja millä eri tavoin tätä pyritään sitten kompensoimaan ihan oman jaksamisen kustannuksella?

Niinkuin vaikkapa hyvänä esimerkkinä tällainen oletus, että ihminen olisi jatkuvasti tuottava, tehokas ym. termit, joita yhteiskunta tietyllä tapaa syöttää. Mutta eihän se mene sillä lailla.

Lapset ovat mielestäni ihania, koska he jollain tasolla toteuttavat vielä sitä aitoa oikeaa minäänsä. Mutta aika nopeasti kategorisoimme heidänkin piirteitään hyviksi ja huonoiksi ja suljemme aikuisina  jotain piirteitä pois ja korostamme toisia piirteitä tarpeettoman paljon. Osa lapsista on siis niin kutsutusti yhteiskuntakelpoisempia! Mikä tarkoittaa siis oikeasti sitä, että koska aikuinen kokee pääsevänsä helpommalla, niin silloin tässä on kyseessä ”oikeanlainen” ja ”oikeastikäyttäytyvä lapsi”.

Eli pärjätäksemme maailmassa, on parempi alkaa sulkemaan tiettyjä piirteitä ja opettelemaan sellaisia piirteitä joita meissä ei välttämättä ole, mutta pitäisi olla.

Mutta mitä tapahtuu ihmiselle, joka on temperamentiltaan ja ajatuksiltaan individualisti, lapsesta asti aikuisten mielestä hankala (=omaa voimakkaan tahdon eli aikuisen ego kärsii) ja joka alkaa tästä syystä muokkaamaan kaikkia piirteitänsä, hiljentämään ja esittämään jotain muuta kuin on? Eikö tämä ole kaava sille, että ollaan aikuisena väsyneitä ja uupuneita. Kun joudutaan jatkuvasti toimimaan oman oikean luonteen ja temperamentin vastaisesti. Kai se nyt uuvuttaa!

Niinkuin olisi jokin oikea ihmismalli, johon pitäisi pyrkiä ja kaikki sen ulkopuolella olevat ovat erilaisia, erityisiä, vailla diagnoosia. Vertaan tätä nyt esimerkiksi tähän adhd-ilmiöön, joissa ihmiset pitävät itseään poikkeavina, jos eivät jaksa aina keskittyä, olla tehokkaita ja viivyttelevät asioiden tekemistä.

Miksemme voi ajatella sen olevan vain yksi ihmistyypin muoto, ei mitenkään erityinen diagnoosia vaativa asia. Ihmiselle on myös normaalia olla tehoton, energialtaan epäjohdonmukainen ja viivyttelijä. Tietenkin jos vertaa itseänsä kuvitteelliseen kuvaan ihmisestä (eli kai sellainen joka ei ole ikinä väsynyt ja aina määrätietoinen eikä haahuile ikinä) niin voi kuvitella olevansa erilainen, viallinen, ja haluavansa diagnoosin tukemaan tätä selitystä (mutta miksi?). Jos yhteiskunnassa käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä olisi laajempi ja ymmärretympi, tuskin jatkuvasti vahtaisimme itsemme ja muiden poikkeavuuksia.

Hyvä esimerkki vertaillessa ihmisiä on se, että on olemassa ihmisiä, joiden aivot on luotu enemmän strategisiksi ja sitten taas niitä, joiden aivot toimivat parhaiten, kun ei tarvitse jatkuvasti olla fokusoitunut tiettyyn asiaan. Molemmissa on vahvuutensa! Ongelmia tulee siinä, kun haahuilija yrittää esittää ja väkisin opetella olemaan jotain muuta. Tai että meillä on täysin eri tavat sille, kuinka nopeasti päätämme asioita (jotkut tietävät HETI ja joidenkin tarvii aina nukkua yön yli).

Haluaisin myös kaikkien tiedostavan lapsista, joilla on vahva oma tahto: he eivät ole huonosti käyttäytyviä, vaan persoonia, joita ohjaa omaehtoisuus. Omehtoisuutta, määrätietoisuutta ja  vastaavia ominaisuuksia kiitellään aikuisena, jos ne osaa valjastaa oikealla tavalla. Ja hei: ne ovat vain piirteitä.

Ehkäpä tässä kotitehtävänä olisi miettiä, missä tilanteissa voisin antaa itseni olla omanlaiseni. 

Ja näin ollen säästää energiaa.

Puheenaiheet Lapset Ajattelin tänään Syvällistä