Ehkä sulle vaan annetaan aikaa huomata itsesi

Missä asioissa mun pitäis eka huomata itteni, ennen kuin muut voi huomata mut nii esim näissä:

mahtavat ideat ja jatkuvat ideat ja ennakkoluuloton asenne kokeilla kaikkea luovaa ilman kynnystä, että onko tää nyt tyhmää

mun huumorintaju ja tilannetaju ja kun nauran kovaa

oon kuin kala vedessä ihmisten kanssa ja sopeudun tilanteeseen kuin tilanteeseen ja väläyttelen mahtavia kommunikaatiotaitoja

olen neuvokas ja selviän mistä vaan

huolehdin ystävistäni sillai että huollan ystävyyssuhteistani ja kyselen kuulumisia ja ehdotan tekemistä

olen hyvä kuuntelija

ajattelen kaikista näkökulmista

ymmärrän että mussa itessäkin on usein kehitettävää

olen tehokas, mut en sillai et väkisin tehokas vaan et näen heti mitä kannattaa tehä ja mitä ei ja sit saan tehtyä monesti asiat kolmessa tunnissa kun muilla menee kaheksan tuntia

mulla on arvokkaita näkökulmia ja oon vakuuttava ja opin mitä vaan ja mulla on sokee itseluottamus

Noniin mulla on siis ollut tällanen ”ongelma”, että elämässä on jotenkin hiljaista. En oikein osaa selittää sitä muuten kuin sillä, että joku ihme tunne on vaan käskenyt kääntymään hieman sisäänpäin ja viettämään vapaa-aikaa itseni kanssa. Nii sit sitä ääntä on vaikee kuunnella, kun oon vähä sellanen ihmisihminen ja tällainen itsensä kanssa hengailu vaan on sit aika outoa.

Mutta tuossa kun jotain puuhailin itsekseni sen kummempia mitään mietimättä nii oivalsin, että ehkä mulle nyt vaan annetaan aikaa huomata itseni. Etten menis nyt sittenkään paniikkiin, kun oon lukossa ja hieman jumissa. Just kesällä viimeks manasin, että en salee oo tehny päätöksiä mistään mun omasta sydämen halusta, vaan mielen viemänä. Niin sit jotenkin resonoi semmonen ajatus, että ehkä mut on nyt vähän elämän toimesta pakotettu tähän tyhjään hetkeen, että voisin ihan rauhassa kuunnella mitä se sydän oikein sanoo. Ja puuhailla omien projektien parissa.

Oon vaan niin perkeleen kärsimätön ja yhen huonon päivän perusteella koko elämä on paskaa. Vitun jees. Mutta neuvokkuus, oi neuvokkuuteni. Aina keksin jotain. Ja keksin tänäänkin ja pelastin päiväni. MÄ pelastin oman päiväni.

Mulla on sellanen metodi että kun jää jumiin ja niin sitte kuitenkin vaan teen ja pusken läpi , koska kyse on vaan aivojen opettamisesta. Ja ehkä joka kerta se pahan olon läpi puskeminen helpottaa. Siis ei nyt ihan sellasen varsinaisen pahan olon vaan enemmän sellasen nihkeen olon tunkeminen syrjään.

Mietin tänään myös bussissa sellaista asiaa, miten ihminen hyväksyy jotkut piirteet kyseenalaistamatta omaksi itsekseen ja että itseään ei vois muuttaa. Et miten tietämätön voi olla siinä, että ei kaikkea pahaa oloa tuottavia piirteitä tarvi hyväksyä. Tai olisi outoa, jos joku haluaa jäädä vaikka sellaseen ajatukseen, että ”minusta ei pidetä” ja that’s it. Miksi? Miksi se olisi totta? Voi raukat mieliparat.

Voisinpa höpötellä tästä kaikesta vaan aina kaikkien kanssa ja oispa mulla paljon sellasia ystäviä, jotka tekis koko ajan paljon jotain ja sit vaan vieteltäis kaiket päivä toistemme luona iltoja. On mulla jo paljon tollasta. Mut nyt huvittaa tarkentaa toivetta lisää.

Must ihanaa oli, kun perustin Human Designiin liittyvän instagram-tilin tuossa taannoin (instagram.com/hdprojector.fi) niin sitten olinkin sen tiimoilta jo puhumassa yhessä IG-livessä ja podcastissa aiheesta. Olipahan hauskaa.

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Mitä tapahtuu EI:n jälkeen?

Kuinka monta kertaa oot elämässäsi sanonut jollekin asialle EI ja sit pyörtänytkin päätöksen, kun alkaa tuntua epämukavalta?

Erityisesti näissä tilanteissa:

eroat jonkun kanssa tai sanot muuten vaan ei jollekin säädölle

päätät lähteä työpaikasta

tiedät että tietyt kaverit/kaveri vie kaiken energian ja vannot, ettet laita enää aikaa sellassiin

päätät, ettet täytä kalenteriasi enää kaikenmaailman asioilla, koska ne kuormittaa sua

lopetat huonon elämäntavan

(oikeastaan mikä tahansa muutos elämässä)

 

Huomataksesi vain, että hetken päästä onkin tyhjä olo, yksinäinen olo, epämiellyttävä olo. Nostalginen olo, epätoivoinen olo.

Ehkä siis  pelottavin osuus ei ookaan se, kun sanotaan ei, vaan mitä sen jälkeen tapahtuu. Kaikki ne fiilikset ja vaihtuvuudet olotilassa, jotka joudumme kohtaamaan.

Kun rohkeesti sanotkin sun säädölle, että et jaksa on-offailua tai säätäminen ei kiinnosta. Tai kun päätät vaihtaa alaa ja heittäydyt hetkeksi tyhjänpäälle. Niin mitä sitten tapahtuu? Mun mielestä tää on se hetki, milloin pää meneekin sotkuun. Nostalgia on pahin vihollinen jne.

Olisi tärkeää tuoda esille, mitä kaikkia normaaleja ylä- ja alamäkiä EI:n sanominen teettää! Kun eroaa on surullista, nostalgista, epävarmaa, tyhjää, ei vältsii saa kiksei samalla lailla kuin ennen. Kun jo olettaa, että sieltä ne fiilikset tulee tahdoin tai en, niin ehkä ne sietäis helpommin?

Ja mitä me sit tehdään? PALATAAN TAKAISIN TILANTEESEEN. Ihan vaan siitä syystä, että on pakko täyttää se hetkellinen tyhjä olo. Vaikka epämiellyttävät olot menee kyllä ohi! Ihan oikeesti ne menee ohi. Aina muutoksen keskellä on hetkellinen tyhjä olo, kun ei oikein tiedä mihin suuntaan elämä lähtee menemään. Vähä niinkuin dark period, magic dark.

Mutta elämä menee koko ajan eteenpäin. Siitä hetkellisestä taantumasta voi opetella jopa nauttimaan. Valinta ei oo ollu väärä, vaikka tuntuukin pahalta. Suru, nostalgia tai epävarmuus ei oo merkki väärästä päätöksestä!

Joten lakataan täyttämästä jokainen aukko elämässä. Jotain uutta tulee aina.

(Uusia kumppaneitakin tulee aina, vaikka hetken aikaa olisikin yksinäistä. Hetkellinen hyvänolontunne ei kuitenkaan voi koskaan korvata sitä työtä, jonka teet itsesi kanssa. Kun istut yksin epävarmuuden ja yksinäisyyden kanssaja käyt hetken aikaa läpi, mitä oikeasti tahdot.  Sitäpaitsi oikein toimiminen kasvattaa itsevarmuutta enemmän kuin hetkellinen kiinnostuksenkohteena oleminen! Tän oon oppinu. jipii.)

Ainii must tää blogi on siitäki mielestä kiva, että saan tuutata mun valokuvia tänne. Oon sellanen semi-innostunut valokuvaaja ja mun silmää miellyttää jostain syystä kasvit ja rakennukset ja ihmisten selät. Poikaystävän selästä on joku miljoona kuvaa, samoin eri kukista ja kasveista.

Kirjoitin tän tekstin inspiroituneena siitä, että mulla on tällä hetkellä vähän sellainen taantunut vaihe. Ja normaalisti täytän kaiken kalenteriajan tekemisellä, joka ei sit lopulta mua kiinnostakaan, koska en kestä aina tällasta olemista.. Mut päätin että sanon rohkeesti kaikelle epämotivoivalle EI, jotta uusille asioille olisi tilaa. Mille uusille asioille? Niinpä. Sehän se juttu kai sit onkin. Että hetken aikaa istun vaan sitten tässä kaikessa mun olemuksessani ja hyväksyn sen, että hetken aikaa on hiljasempaa.

Suhteet Ajattelin tänään