Mulla on tarina itsestäni ja se tarina on tältä päivältä. Ehkä siitä on apua jollekin.

Oon kokenut itsestäni riippumattomista syistä stressiä. Ei mitään isoa, mutta joka aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa ja sitten kerrostuneena kiristää hermoja ja nostattaa pintaan epämiellyttäviä tunteita, vanhoja ja uusia.

Tiiättekö sellasia epämiellyttäviä tunteita, joiden mukaan tekis mieli toimia. Kun tuntee mielipahaa tai ärtymystä niin purkaa se vaan heti johonkin! Tiuskia. Osottaa mieltä. Olla epäkohtelias. Negatiivinen. Välinpitämätön. Toimia tunne edellä osoittaen kaikille, että tää on teidän vika vaikkei oikeasti ookaan.

Oon tunneihminen ja en pääse pakoon tunteitani, sen oon oppinut itestäni jo nuorena. Mutta se mitä oon opetellut näin isompana, on se, etten toimi tunteitteni mukaan.

 Jotenkin meille on opetettu, että kaikki tunteet pitää näyttää tai ne patoutuu. Ja itseasiassa se ei pidä paikkansa! Kaikkien tunteiden pitää antaa nousta pintaan ja käsitellä ja ratketa, mutta niiden mukaan ei tarvitse käyttäytyä. Ja se onkin se vaikein osuus.

Äh,

joskus oon niin huono siinä. Ja sitten koen syyllisyyttä. Joskus pihisen sivulauseessa katkeruutta, vaikka oikeasti olen vain peloissani ja huolissani ja ehkä on syyllinen olo jostain.

Mutta kuitenkin sitten, se miksi tarinaa kirjoitan tästä päivästä on, että tänään oli todella todella huono päivä! Olin jatkuvasti epämiellyttävien tunteiden vallassa ja teki mieli purkaa ne jokaiseen ihmiseen. Mutta miten sitten toimin? Päätin, että toimin siten, miten olisin ylpeä itsestäni.

Ei se haittaa, että tunnen jotain tunnetta. Ihan sama niistä. Mutta miten voisin käyttäytyä tunteitteni kanssa sillä lailla, että olisin ylpeä.

En halua paeta tunteita, siirtää niitä tai harhauttaa pitämällä itseäni kiireisenä.

Joten olin vaan. Olin hiljaa. Purin hammasta. ”Kyllä mulla on oikeus näyttää jos on huono päivä ja pakottaa muut ottamaan tunne vastaan”. No ei itse asiassa ole.

Makasin sängyssä, kävin kirjastossa ja sitten venyttelin. Mutta en antanut tunteiden viedä mukanansa. Katsoin mun vanhoja haavoja, selviytymismekanismeja, epävarmuuksia ja päätin että vaikka maailma räjähtäisi, niin haluan oppia päästämään niistä irti.

Ja mikä hauskinta – kun kävelin kirjastoon niin hyllyssä oli David Hawkinssin Letting go -kirja, jonka olen halunnut lukea pitkään saamatta sitä mistään. Sopi tilanteeseen täydellisenä herätyksenä.