Mun tällänen ”self-help” matka (manifestointi/positive vibes only/luo itsesi uudelleen) on alkanut vuosia sitten. Oon lukenut helvetisti tähän liittyen kirjallisuutta, kuunnellut podcasteja, kokeillut erilaisia tapoja kehittää itseäni, yrittänyt väkisin muokata ajatusmaailmaa, yrittänyt väkisin estää ajattelemasta jotain tietyn tyyppisiä ajatuksia, maksanut kursseja, joissa tehdään aivoharjoituksia, jne. Eli kaiken näennäistä kontrollia, tullakseni jonkunlaiseksi, tullakseni…… paremmaksi ihmiseksi? Siis ”paremmaksi” ihmiseksi.

(En puhu nyt sabotoivasta käytöksen muuttamisesta ja toimintamalleista, mihin onkin syytä puuttua ja ottaa vastuuta. Puhun tästä new age -tyyppisestä”luo itsesi/aivokemiasi uudelleen ja ole uusi ihminen” -ajattelutavasta) .

Kaikki self-help ei ole pahasta, mutta omalla kohdallani self-help lähinnä heitti mut jonnekin semmoselle lentoradalle, missä ajattelin (ja ajattelen joskus vieläkin), että olin koko ajan vajaa ja mussa on koko ajan jotain kehittettävää ja korjattavaa ihmisenä. Aina oli jotain uutta selvitettävää ja aina voisin olla parempi ihminen. Ajattelin, että kaiken sen henkisen työn jälkeen varmasti saavutan jotain mahtavaa (manifestoin yhtäkkiä itselleni täysin uuden elämän!) ja sitkun oon tietynlainen, olen rakastettava ja ihana ja valmis johonkin.

Jossain kohtaa tajusin, että mitä enemmän yritän korjata itseäni, sitä vähemmän olen itse asiassa oma itseni. Ymmärrän, että joillekin on hyvä olla IN DESIRE. Haluta jotain, todistella jotain, inspiroitua motivaatiopuheista ja huutaa nyrkki pystyssä no pain no gain, mutta ei todellakaan minulle.

Kun elän sellasessa todella suuressa haluamisen tilassa, jossa puhun itselleni, että ansaitsen kaiken mitä himoitsen ja kaiken pitää olla merkittävää ja kaikessa pitää olla joku päämäärä, en aidosti elä elämääni. Sillon mä vaan haikailen. Se on mun vilpittömälle mielelle ihan väärä mielentila saavuttaa mitään; enkä mä koskaan ole saavuttanut sillä lailla mitään.  Kun ihan tankki tyhjänä yritän väkisin tehdä vain asioita joilla ”on merkitys” ja jotka vaan kehittää niin se on aika mun katastrofi mun kohdalla – koska siis joidenkin kohdalla tollanen aidosti toimii, mutta ei siis edellenkään mulle.

Yritän tässä sivulauseessa koko ajan tuoda esille sitä, että se mikä toimii yhdelle vaikuttajalle, coachille, motivaatiopuhujalle, kaverille, ei todennäköisesti toimi sulle ollenkaan.

Joten se, miksi oikeastaan aloin kirjoittamaan tätä pohdintaa oli, kun tajusin että:

Olen kaikista kauimpana itsestäni silloin, kun yritän korjata itseäni (vaikka tarkoitusperät ovat varmasti hyvät).

Me ollaan täällä kaikki ihan erilaisia ja suurin osa yrityksistä ”tulla paremmaksi versioksi itsestään” on mielen sanelemia oletuksia, millainen PITÄISI olla tässä yhteiskunnassa. Eli kun haluan kehittää itseäni, tarkoitan sillä siis mitä yhteiskunta ihailee: että en oo koskaan väsynyt, jaksan koko ajan säätää ja olla tärkeä, syön ja liikun ja ajattelen vain tietyllä tavalla, pidän juuri niitä asioita tärkeinä, jotka ovat yhteiskunnalle tärkeitä, olen tiettyä mieltä asioista, en koskaan myöhästy, olen aamuvirkku, kiire on paras kaverini, pystyn työskentelemään monta tuntia päivässä, olen itsenäinen, olen parisuhteessa ja toimin siinä tietyllä tapaa. Jne.

Ja kaikki yhteiskunnan ihannointinen ulkopuolelle jäävät ominaisuutemme; ne me koetaan väärinä. Ne piirteet meissä on huonoja ja vaativat muutosta.

Olen esimerkiksi tänään tuntetenut itseni vääräksi siitä syystä, koska töissä ”vähättelin”, että ei tää ny nii vakavaa oo. Oikeesti se on mun supervoima, etten stressaa liikaa, mutta yhteiskunta haluaa, että KAIKKI OIS VAKAVAA KOSKA SE TUNTUU MERKITYKSELLLISEMMÄLTÄ.

Ainut tapa tulla ”paremmaksi versioksi itsestään”, on nojata aidosti sinne suuntaan, mitä on. Uskaltaa vähän uskaltaa. Sanoa rohkeasti EI, kun tuntuu siltä. Jos on vaikka koko elämänsä tuntenut huonoa omatuntoa siitä, ettei pysty olemaan ajoissa paikalla niin eikö olisi vapauttavaa, jos joku sanoisi, että KOSKA SUA EI OO LUOTU SIIHEN NIIN ÄLÄ YRITÄ OLLA SELLANEN. Tai jos sen sijaan, vaikka yhteiskunta ihailee sitoumista asioihin, mutta itselle sitoutuminen on vaikeaa, niin ehkä se ei ookaan aidosti sun juttus.

Mut niin, tätä mä vaan mietin.

Ja olla itselleni taas myötätuntoisempi kaiken vaativuuden sijasta.