Se olikin minussa

Olin tällä viikolla sillä lailla ihminen, että ajattelin näin:

kun en ollut samassa paikassa muutaman kaverini kanssa, luulin sen johtuvan siitä, että mua ei haluttu mukaan.

Kyseessä on siis uskomus, mutta paljastaa aika hyvin, miten alitajuisesti puhun ja millaisen kuvan annan ympäröivästä todellisuudesta itselleni.

En ollut samassa paikassa muutaman kaverini kanssa siksi, että he tietävät minun olevan töissä kolmeen asti perjantaina eikä asialla edes ollut mitään tekemistä kanssani.

Olen ollut tällä viikolla myös sillä lailla ihminen, että huomaamattani selitin itselleni tarinaa, miksen voi päästää jostain ihmisestä irti. Ja samalla en jostain syystä pysty vieläkään päästämään lopullisesti irti. Ei se mitään.

(”Vain hän voi tehdä minut onnelliseksi”)

Kyseessä on kaksi erittäin voimakasta teemaa ja ajattelumallia, jotka pyörivät elämässäni silloin tällöin: ensiksikin hylkään itseni ja ajattelen kaikista pahinta ja että kaikessa olisi kyse minusta. Toiseksi rajoitan päässäni, että onni tulee vaan yhdestä lähteestä enkä anna minkään muun ympärilläni olevan asian tekevän itseäni silloin onnelliseksi vaan pikemminkin pettyneeksi.

Aika monta vuotta pyrin siihen, etten anna tällaisille tunteille ja ajatuksille päivänvaloa ja pysähdy miettimään niitä sen syvällisemmin. Elin ”ajattele vain positiivisesti!” -tyyppisesti ja otin kiertotien onneen keksimällä pikaisesti aktiviteettia, joka saa mielen muualle tai päinvastoin lähestymistapani oli hieman uhmaava, kuten ”en minä tarvi tuollaista elämääni, ihan sama!”, vaikka kipuilin kuten pieni lapsi.  Painolastia kuitenkin kertyi vuosien mittaan aika hurjasti vetämään minua alaspäin ja edelleen samantyyppiset asiat triggeröivät minua elämässäni, koska en suostunut katsomaan niitä silmiin.

Ajattelin kuulkaas siten, että jos myönnän esimerkiksi käyttäytyneeni tai ajatelleeni esimerkiksi dramaattisesti, mustasukkaisesti tai kateellisesti, niin tunne tuplautuu, toteutuu tai mikä pahinta: paljastun ihan hirveäksi ihmiseksi. Minäkö muka olen sellainen, joka tarvii myös joskus epätoivoisesti muiden huomiota? Minäkö muka olen sellainen, joka saattaa myös olla ihmissuhteessa se ahdistava osapuoli? Minäkö muka sellainen, joka kokee joskus ulkopuolisuuden tunnetta kavereiden kanssa? Minäkö muka uhriudun ja pienennän tahallani itseäni saadakseni syyttää epävarmuudesta jotain toista ihmistä?  Minäkö muka rakastan velloa negatiivisissa fiiliksissä?

No, Minä.

Jossain vaiheessa heräsin siihen, että mitä enemmän vastustan jotain asiaa, sitä enemmän se hallitsee minua. Kun ymmärsin, että itse asiassa kaikista voimakkainta on vaan yksinkertaisesti tunnistaa, mitä pinnan alla oikeasti tapahtuu, aloin voimaan paremmin. Minun ei tarvitse tehdä ajatukselle tai tunteelle mitään, kunhan vain myönnän sen rohkeasti ääneen. Eikä se tee minusta pahaa ihmistä.

Saatanan saatana kun voisinkin vaan syyttää kaikesta pahasta olosta aina kaikkia muita ja pitää itseni pienenä. Saatanan saatana kun ei tarvitsisi ikinä nähdä vaivaa tehdäkseen itsensä onnelliseksi. Saatanan saatana kun saisi vaan velloa siinä ajatuksessa, että kaikki vihaa mua, kun se tuntuu niin spessulta tunteelta se. Olla erityinen edes sillä tapaa! Saatanan saatana kun voisi vaan syyttää toista siitä, että se kohteli mua huonosti, kun en itse voinut opetella arvostamaan itseäni!

Nähdä tämän kaiken läpi,

siinä on sitä jotain. Että on itse asiassa yhtä itsekästä ajatella itsestänsä pienesti kuin ajatella, että on parempi kuin muut. Mutta kuitenkaan tuomitsematta asiaa sen kummemmin. Koska we all have that shit and they don’t make us ”us”.

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Miltä siis tapailun pitäisi tuntua? Haittaako jos ei aluksi tunnu miltään?

Oon aiemmin ajatellut, että alkava ihmissuhde on todella intensiivistä, räjähtelevää. Liimaudutaan toisiimme ja halutaa viettää kaikki aika keskenämme. Sillee ajattelin! Niin mut on kasvatettu! Ympäristö on suorastaan huutanut mulle, että tältä sen pitää tuntua. Jos ei tunnu niin teillä ei oo kemiaa! Ei tosta voi tulla mitään! Miksette näe useammin!

Ja mä oon että plääh, niinpä, enpä tiedä. Mikä on ollut mun totuus viime aikoina?

Mun totuus on ollut se, kuten ystäväni totesi: ”Ehkä sitä vaan ollaan jo niin vanhoja et semmoset suuret tunteiden räiskymiset on vähä tiukemmassa”.

Minkä takia mun pitäis ees toisaalta tuntea tuntematonta ihmistä kohtaan yhtään mitään? Miksi sellanen on normalisoitu, kun kärjistetysti rakastuu toiseen ihmiseen samantien tavatessa. Ymmärrän selittämättömän kemian, kun klikkaa. Ymmärrän, jos heti tulee fiilis että EI.

Mutta en (enää) ymmärrä, miksi sitä pitäisi säikähtää, kun ei aluksi oikein tiedäkään. Ja kun haluaakin antaa itselleen aikaa. Ja juu myönnän, myös itse olen joutunut pohtimaan alkudeittailun sääntöjä ja ”normeja”.

Olen kuitenkin oppinut itsestäni nyt sen, että olen aikaisemmin mennyt perse edellä puuhun. En ole kuunnellut itseäni. Olen kuunnellut riippuvuuttani huomioon ja rakkauteen, olen pitänyt kiinni rakkauden ideasta, mutten itse rakkaudesta. Olen pitänyt kiinni potentiaalista näkemättä, että kanssani ei ole nyt potentiaalinen ihminen.

Ja nyt tapaillessani pitkästä aikaa uutta ihmistä, minulle sopivin tapa onkin ollut tällainen, että kaikki etenee hetkellisesti todella hitaasti. Tunteet välillä laimenee, sit ne taas palaa. Välillä menee hermo alkusäätämiseen, kun pitää keksiä mitä tekis ja plaaplaa. En jaksa vastata viestiin, mutta sit säikähdänkin, kun toisesta ei kuulu mitään. Liikun tarkastellen eteenpäin: mikä osa musta reagoi ja miksi.

Muokkaan pääni sisällä uusia normeja parisuhteille ja asettelen samalla arvomaailmaani uudelleen: mikä on minulle kestävässä parisuhteessa tärkeää? Miten haluan tuntea parisuhteessani?

Sen kuitenkin tiedän, että terve rakkaus on rakennettua. Se ei vaan löydy. Terve rakkaus ei todennäköisesti aiheuta mitään erityisen intensiivistä tunnekuohua. En tarkoita, etteikö siis tuntisi toista kohtaan mitään! Mutta kun ihastuu ensin toisen mieleen.
Siihen, miten se näkee sun läpi.

Kun reagoi itse miten sattuu ja laittaa silmät kiinni että ei nyt mokasin ja toinen vaan nauraa ja sanoo että älähän hätäile, ole kärsivällinen.

Ja mulla on rauhassa kaikki aika myös käsitellä aikaisempaa suhdetta vielä viimeiseen pisaraan. Olin aikaisemmin päättänyt ruveta deittailee vasta sen jälkeen, kun oon saanut käsiteltyä kaiken vanhan painolastin, mutta todellisuudessa osa nousee joka tapauksessa pinnalle vasta uudessa ihmissuhteessa. Ja kun suhde on edennyt hitaasti, pääkin on pysynyt mukana. Sen sijaan, että olisi ulkoistanut kaiken korjaamisen toiselle, onkin opetellut antamaan hyväksyntää ja myötätuntoa itselleen.

(Kunnes päästää vanhasta kokonaan irti, uuden tieltä.)

Sellasen uuden, jonka seurassa en missään vaiheessa ole joutunut miettimään omaa arvoani. Vaikken ole koko ajan ollut täysin varma jutun suhteen liittyen epämääräsiin syihin (kuten ”onks tää sittenki vaan kaverillista kun en heti saa selkoa äääääääää kärsimätön”) niin ainakin oon saanut kokemuksen siitä, kun mielen tasolla kaikki klikkaa. Ja miltä se tuntuu, kun ei tarvi itsessä muokata mitään, tehdä väkisin kompromisseja, laittaa kaikkia omia tarpeita sivuun, muuttaa omaa käytöstä saadakseen rakkautta; ennen uskoin näin.

Ei mitään tollasta enää. Ei ei enää ikinä. Deittailun (rakkauden) ei pidä tuntua kaoottiselta.

Suhteet Parisuhde