Olen alkanut kirjoittaa pidempää tekstiä varjotyöskentelystä (shadow work) ja varjoista, joita raahaamme mukanamme läpinäkyvässä laukussa läpi elämämme. Koen siitä kirjoittamisen tärkeäksi ja merkitykselliseksi, koska ominaisuuksiemme ja joidenkin osiemme piilottaminen saattaa estää menemästä eteenpäin elämässä tai tietyillä osa-alueilla. Erityisesti koen, että haluaisin kuoria itsestäni lisää kerroksia pois ja antaa kaiken tulla valoon, jotta en toimisi tiedostamatta suojaten egoani mitä ihmeellisimmillä tavoilla, kuten liioittelemalla, vähättelemällä, pienentämällä itseäni tai olemalla esimerkiksi todella hyökkäävä. Ajattelin kirjoittaa asiasta tännekin, kunhan vaan saan kasattua tarpeeksi informaatiota ja järkevää tekstiä asian ympärille. Varjotyöskentely sopii esimerkiksi silloin, jos kokee vanhojen toimintamallien toistuvan jatkuvasti omassa käytöksessään tai jos kokee esimerkiksi aina triggeröityvänsä samoista asioista tai on väsynyt omaan bullshittiin, jota kertoo omassa päässään itselleen.

Mutta mitäpä muuta: mulla on tällä viikolla synttärit ja täytän pyöreät 31 vuotta. Aika uskomatonta. Just siskoni piti vuos sitte mulle 30vee yllärisynttärit. Tänä vuonna en aio juhlistaa itseäni mitenkään erityisemmin, lähden porukoiden luo pohjanmaalle ja that’s it. Lähetin isälle kuvan lipastosta, jonka haluan sen kanssa tehdä ja juhlin sitten puutöissä iskän kanssa 😀 nice. Ainiin! Voiko ihminen innostua enempää astioista? Saako niistä olla ihan vitun innostunut? Oon kuolannut Iittalan Raami -sarjaa ja ajattelin ostaa itselleni sitä synttärilahjaksi. Kierreltiin tänään viimeksi stokkalla astiaosastolla tutkailemassa tarjontaa. Jostain syystä en oo antanu itteni aikasemmin innostua ”näin pienistä asioista”, mut nyt jostain syystä alan kääntyä siihen ajatukseen, että tärkeintä on ensin täyttää elämä pienillä arkisilla asioilla, jotka tekee onnelliseksi ja rakentaa elämää hetki hetkeltä. Sen jälkeen vasta kaikki muu.

En tiiä, suoraan sanottuna kehossa tuntuu koko ajan pieni paine, koska puserran itteäni jatkuvasti kehittymään ihmisenä. Välillä tuntuu, että siitä ei tuu mitään. Saatan kuunnella miljoonia motivaatiopodcasteja ja tietää teoriassa, miten pitäisi tehdä tai toimia tai ajatella, mutta odotan ilmeisesti jotain läpimurtoa.  En edes osaa selittää itselleni, mitä tarkalleen haen asialla, kai jotain lopullista helpotusta, jota ei tietenkään ikinä voi tulla. Kokeilen siis vähän kaikkea.

Se auttaa vähäsen, kun tekee tästä kaikesta elämää suurempaa. Siten, että kääntää asian kysymällä itseltään, että mihin tää universumi (tai mikä tahansa) valmentaa pakottamalla käymään tän kaiken läpi. Mitä mun pitää tästä oppia?  Mieli kohoaa automaattisesti, kun niin sanotusta kärsimyksestä tuleekin vain osa prosessia, joka pitää käydä läpi; että hei tälle kaikelle on tarkoitus, joka selviää myöhemmin. Niinkuin elämä ois vaan peli, jossa voi päättää nousta uudelle tasolle koko ajan.

Okei vielä loppuun sarjasuositus HBO:lta, jotta teksti ois mahdollisimman random: The Flight Attendant. Tsek it aut.

Olen muutaman kuukauden ajan tutkinut itseäni siltä osin, minkä pohjalta teen päätöksiä.

Olen sitä mieltä, että asioista ei puhuta tarpeeksi rohkeasti ja mennä tarpeeksi syvälle, vaikka ymmärrän, että tällainen diskurssi elämän epävarmuuksista voi olla joillekin täysin vierasta, kun taas joillekin oman käytöksen motiivit ja uhriutuminen ovat vaikeita asioita myöntää itselleen.

Mutta koska takaraivooni on jostain jäänyt sellainen fraasi, että jos jotain ei oo luotu niin se on tarkotettu mun tehtäväksi, niin tästä syystä puhun rohkeasti omista valinnoistani ja erheistäni ja kyvystä sanoa ei. Koska vaikka olen aina elänyt niin sanotun normaalin elämän ilman esimerkiksi väkivaltaista suhdetta tai ”hyväksikäyttöä”, olen usein hylännyt itseni ja elänyt kuin toisten ihmisten elämää; ja se jos mikä luo turvattomuutta ja saa tekemään vääriä ratkaisuja.

Joten siis toistaen itseäni,  tämän takia olen kuukausien ajan erityisesti tutkinut itseäni siltä osin, minkä pohjalta teen päätöksiä. Jotta palaisin takaisin itsekseni. En muuttuakseni, vaan kuoriakseni muiden osia itsestäni pois. Siitä syystä olen rehellisesti myöntänyt itselleni, että kaikki miehiin liittyvä olisi vain mieleni harhauttamista eikä kumpuaisi vielä aidosta halusta parisuhteeseen, sillä en vielä oikeastaan edes tiedä, mitä haluan.

Tämä etsintä ja päätösten kyseenalaistaminen on koskettanut myös monia muita elämäni osa-alueita, koska olen huomannut joissakin asioissa toimivani autopilotilla, enkä edes ole aina enää tiennyt mikä päätös on tehty pelosta ja mikä aidosta halusta. Joskus on päiviä, kun pelkään sanoa Ei. Jos en nyt mene tuonne harrastukseen ja sanon tuolle kaverille Ei, mitä sitten tapahtuu? Kun pelko on sillä tasolla, että kyse on melkein elämästä ja kuolemasta ja ego yrittää pelastaa huutamalla, että jos nyt sanot Ei, kukaan ei enää ikinä pyydä sinua mihinkään tai pidä sinua minään, on kyse asiasta, jota ei pyyhitä ihan hetkessä pois, vaan on tarvittava voimakasta ajatusten tietoista tiedostamista ja paranemista tällaisista ajattelumalleista. On uskallettava luoda rajat myös itselleen ja omille ajatuksilleen.

Mutta niin. Miksikä näitä asioita nyt ikinä haluaakaan kutsua: tärkeintä on ollut kysyä itseltään, mikä energia päätösten taustalla on (tai intentio, ajatus, taajuus, mikä sana nyt resonoi itsensä kanssa). Koska kaikella on tajuuteensa, energiansa ja kaikki me tunnetaan ne, mutta tällaset kuten minä, päättävät joskus olla kuuntelematta itseään.

Niinpä se, että lataisin tinderin tai lähettelisin entisille ”säädöille” viestiä tai että eron jälkeen olisin jäänyt odottelemaan palataanko me takaisin yhteen, olisivat omalla kohdallani tarkoittaneet vain sellaista viestiä, että en ole arvokas, en luota tähän prosessiin. On vitun vaikea sanoa välillä itselleen ei, koska kaikki tuntematon ja vielä mysteeri kontrolloimaton tulevaisuus ovat päälle kaikista pahinta. Vanhan säälittävän roolin ylläpitäminen sen sijaan olisi helpompaa, tuttua.

Mutta ei. Ei enää. Ja kun uskaltaa useammin sanoa Ei ja näkee ettei mitään pahaa tapahdukaan, alkaa sekin luottamuslihas kasvamaan.

Ei hätää, sun ei aina tarvi olla uhri, sun ei aina tarvi tuntea tällaista oloa. Vaikket nyt just vielä sataprosenttisesti usko siihen, niin tulee päivä, kun tällaista oloa ei ole. On mahdollista tuntea olonsa myös hyväksi, rakastetuksi ja itsevarmaksi. Joka uskaltaa tehdä päätöksiä itsellensä ja itsensä takia.

Parasta on, kun ottaa vallan takaisin itselleen ja vastuun esimerkiksi huonoista miesvalinnoista itselleen.

ja vinkki, kun epäröit kroppaasi signaaleja:

Perhoset vatsassa eivät ole rakkautta, vaan ahdistusta.

(Opin tämän kantapään kautta. Ja joudun ehkä elämään sen asian kanssa, että just se Oikee ei todennäköisesti aiheuta suurta tunnekuohua, koska ei pidäkään. Mutta olen sekoittanut ahdistuksen rakkauteen ja sit sen fiiliksen kun sydän on at ease, niin tylsyyteen, turhuuteen, ei oikeeseen rakkauteen.)

Kuin olisi elänyt koko elämänsä pahimman luokan addiktina, joka ei ole osannut tehdä oikeita päätöksiä elämässään ja alkaa nyt selvitä ja päästä elämän paremmalle puolelle. On ollut ihan hirveää, itkettää, pelottaa. Mutta toisaalta:

Niinkun olisi päässyt takaisin turvaan.

Tää oli hieman kipeä teksti.