Muutama hieman tahmeempi päivä takana. Sen siitä saa, kun perjantaina pitää hauska pilleet ja valvoo seiskaan asti aamulla, musisoi bändihommia himmeessä bändikämpässä Vaasankadulla ja perustaa työkaverien kanssa All girls bändin siten, että kaikki valitsee soittimen, jota osaa ees vähä soittaa. Tulevana treenikämppänä toimii tietysti työpaikan hämynen soittohuone (jonne kukaan ei ikinä löydä), jossa pidettiin ekat ”bänditreenit” maanantaina.
Noh tosiaan, liekö sitten hauskan hurvittelun ja vähäisten yöunien takia vai onko planeetat jotenkin sitenpäin sijoittuneet, mutta viimeset neljä päivää eivät sitten ookkaan olleet niin hauskoja. Joskus tuntuu, että kun menee elämässä eteenpäin niin saattaa käydä sillee, että tuleekin sitten roimasti monta askelta taaksepäin ihan humpsahtaen. Kaikki vanhat paskat nousee pintaan ja sitten sitä makaa duunipäivän jälkeen sängyssä saamatta mitään aikaiseksi ja jumiutuneena vanhaan olotilaan. Vaikka paljon oon menny kaikessa tunnetaitoihin ja muuhun liittyvässä eteenpäin ja kaikenlainen itsensä kehittämine ja itsetietoisuus on ollut aina vahvasti läsnä, niin voi hyvä helvetti kun sitä joskus vaan epäilee itteensä ja pitää suorastaa pienenä lapsena, kun kiukuttelee osaamatta tehdä tunteilleen mitään. Ei oo naurun asia, kun yhdessä hetkessä tuntee voimattomuutta elämää kohtaan, kun tuntuu, ettei tuu saavuttamaan koskaan mitään ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Ja sitten samaan aikaan kuitenkin parjaa itteensä siitä, että miksei oo kiitollinen ja läsnä. Välillä pelottaa, aiheutanko kaiken itelleni ja onko kaikki epänormaalia ja mitä hittoo teen väärin.
Noh, väärin tein vaan siinä, että en pitänyt tunnettani normaalina. En oo ihan sinut vielä ”negatiivisten” tunteiden kanssa. Vaikka tiedän nykyään paremmin, että epämukavat tunteet kuuluvat elämään ja toimivat vaan hyvänä suuntaviivana oikeiden arvojeni luo, niin ei sitä väsyneenä aina kuulkaas kiinnosta olla aikuinen itelleen.
Onneksi rakas ystäväni lähti illalla vielä lenkille kanssani ja sain vähän purkaa ajatuksiani. Elämässäni ei ole aina ollut ihan täysin itsestäänselvä asia, että mulla on sellasia ihmisiä ympärillä, jotka oikeesti välittää musta sellasena kuin olen. Siitä syystä yhteyden luominen, itsensä näyttäminen sellaisena kuin on ja ihmissuhteiden syventäminen ovat olleet itselleni hieman hankalia asioita joskus. Joten nykyään oon super kiitollinen tietyistä ihmisistä elämässäni. Ne raahaa mut lenkille vaikka lauantaiaamuna, kuten ylläolevassa kuvassa (väsynaama :DDD).
