Kesälomat ovat takana päin ja työt alkavat ensi viikolla.

Kyllä, joo, otin työn vastaan Suomesta. Pohdin tätä aikaisemmassa postauksessa ja muutaman päivän mietintöjen jälkeen päätin tarttua tilaisuuteen, vaikkakin se jossain vaiheessa tarkoittaa etäsuhdetta. En kuitenkaan halua ajatella nyt elämää liian pitkälle tai tehdä päätöksiä sen mukaan, mitä tapahtuu esimerkiksi ensi vuonna. Tämän kyseisenkin työn saanti kertoo elämän yllätyksellisyydestä; mitä vaan voi tapahtua milloin vaan. En oikein pysty ennustamaan, millaiseksi elämä on muodostunut ensi toukokuuhun mennessä. Tärkeintä on kuitenkin se, että pidän uutta työtäni erittäin mielekkäänä ja innostavana ja se on ollut haaveeni pitkän aikaa. Olen ylpeä, että vihdoin saavutin tämän tilanteen ja haluan nauttia siitä, koska se on minun oma saavutukseni.

Yritän olla kuulostamatta kylmältä ja siltä kuin en välittäisi poikaystävästäni ja suhteestani, mutta en tiedä onko parisuhde ikinä ollut minulle se ylin asia, mikä tuo onnea. Tai siis kyllähän tietty läheiset ja ne omat tyyppit tuo tosi paljon onnea ja iloa – ja parisuhteeni tuo elämääni paljon. Mutta aivan täysin turvallisuuden ja onnellisuuden pohjaa mulle rakentaa itse toteutetut asiat, joihin ei ikinä kukaan muu ihminen voi läsnä- tai poissaolollaan vaikuttaa. Siitä syystä tälläkin hetkellä on helpompi tarttua nyt ennemmin tähän työtilanteeseen toisessa maassa. Ja on tietysti hienoa, että kumppanini on myös samaa mieltä, että tällaista tilaisuutta on nyt niin kauan odotettu, että tää on paras ratkasu.

Itse asiassa nauroimme poikaystäväni kanssa, että meillä ei tämän suhteen aikana ole ”tavallista” hetkeä ollutkaan: ensin vuosi eri kaupungeissa, siitä suoraa muutto yhdessä ulkomaille siten, että hänelle kaikki oli normaalia arkea ja minulle kaikki uutta ja rakennettava alusta (eli ei ”normi elämää”) ja nyt sitten taas etäsuhde, mutta eri maissa.

Noh, unelmien toteutumisesta huolimatta olen kuitenkin varautunut siihen, että etäsuhteen aikana mieleni tekee kaikesta vakaudesta huolimatta silti temppuja. Yliajattelemiseen taipuva mieleni yhdistettynä etäsuhteeseen ei aina välttämättä ole se helpoin kombo.

Miksei olla viestitelty koko päivänä

ajatteleekohan se mua

saadaankohan pidettyä yllä kipinää

mitähän se tekee

jos mua ei täl hetkel kiinnosta sen kuulumiset tai sitä mun niin tarkottaakohan se jotain

joten omassa ajatuskylvyssä istuminen vaatii mieleltä voimaa olla tarttumatta jokaiseen ajatusketjuun, joka lähtee spinnaamaan. Hengittämistä tunteiden läpi, luottamista. Oppimista siihen, että elämää ei voi oikeasti niin paljoa kontrolloida. On luonnollista miettiä, välittääkö toinen musta. Totta kai toisen huomiota saa kaivata ja siitä pitää. Se on ihana tunne, kun toinen selkeästi pitää sinua mielessään ja kyselee kuulumisia. Mielen spinnaamisen voi myös kääntää oppitunniksi.

Kun huomaamattani aloin stressaamaan siitä, että emme ole hetkeen vaihdelleet kuulumisia, ajattelin kääntää tilanteen ylösalaisin. Miksi nostan puolison viestit kaiken muun elämän yläpuolelle? Mitä muita asioita alkaisin arvottaa yhtä paljon ja mitä muita asioita voisin tehdä, jotka toisivat minulle yhtä ihanan tunteen ilman, että sen tarvitsee tulla kumppanin huomionosoitusten kautta? Olisiko tämä etäsuhde taas mahdollisuus keskittyä hetkeksi itseeni ja kehittää itseäni ja omia kiintymyssuhdemallejani? Jos tämä onkin mahdollisuus rakentaa taas elämää laajemmin, tutustua itseeni paremmin ja kuunnella vain omia tarpeitani. Aloittaisinko uuden harrastuksen? Jne.

Katsoin eräänä iltana Netflixistä dokkarin The Deepest Breathe (suosittelen!), joka kertoo syväsukeltajista. Siinä sanottiin, että koko laji pohjautuu mielenhallintaan. Nyt aina kun olen head over heels, kuvittelen olevani syväsukeltaja meren pohjassa ja on oltava rauhassa, koska panikointi ei hyödytä siinä tilanteessa yhtään. Että etenen vain ja hengitän ja kohta helpottaa.