Mitä enemmän vuosia tulee ja pyörii parisuhdekelassa, sitä enemmän miettii, miten paradoksaalista rakkaus ja suhteet yleensä ovat. Toisaalta mietityttää,  miksi kukaan edes haluaa parisuhteeseen, koska lopulta se ei tule koskaan olemaan sellaista kuin omat uskomukset haluavat sen olevan. Nuorempana sitä on kaikenlaisia ajatuksia ja toimintaa ohjaavia olettamuksia, kun astuu parisuhteeseen. Uskomuksia, joiden kautta sitten punnitsee, onko suhde sopiva. Ja millään ei oikeastaan ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Joskus kyseenalaistan aikeitamme parisuhteista: astummeko niihin ikinä sen takia, että haluamme olla Juuri Tuon kanssa, vai astummeko parisuhteeseen täyttääksemme tunteen, jonka luulemme saavuttamamme suhteen kautta? Jos seurustelee ihmisen kanssa ”aidosti” siitä syystä, kuka on, tuskin vaatisimme häntä myöhemmin alkuhuuman jälkeen olemaan jotain enemmän, tekemään enemmän. Emme kyseenalaistaisi, kun tunne (meissä itsessämme) muuttuu ja asiat alkavat ärsyttää.

(Ja toisaalta mitä väliä;  moni tyyppi on kiva, monen kanssa suhteen saa toimimaan halutessaan, meidät on koodattu haluamaan parisuhteita.)

Selitämme usein rakkaudentoivossa ystävillemme, että ”ulkonäköä tärkeämpää on, kuka se tyyppi on”. Mutta sitten henkilön ollessa 5cm liian lyhyt, kiinnostus katoaa. Seurustelemmeko siis ennemmin pituuden kanssa vai kiinnostaako meitä meille oikeasti paras tyyppi. Etsimmekö lista kädessä tiettyä ihmistyyppiä, koska se tuo meille jotain; mainetta, kunniaa, huomiota, turvaa, ihailua.

Halutaan rakkautta, mutta sitten kun saavutetaan se, muuttuu rakkaudesta tylsää. Mikä sai mut miettimään, että me halutaan asioita usein sen tunteen takia (esim turvallisuuden tunne), eikä välttämättä just Sitä Tiettyä Asiaa. Eli se mitä me ehkä uskomme saavamme parisuhteista, voidaan saada myös muualta.

Sitten kun tavoitellaan parisuhdetta, koska luullaan saavamme se puuttuva tunne just vaan sieltä, asetamme puolisommelle ihan järkyttäviä paineita. Ollaan luotu päässämme uskomus, että jos hän toimii tavalla X, tarkoittaa se asiaa X. Ja mitä jos toiminta ei vastaa uskomusta? Kyseenalaistammeko itseämme ja ajatuksiamme, että ehkä me vaaditaan liikaa toiselta. Kyse ei ole siitä, etteikö parisuhteessa saisi toivoa huomiota ja voida tuntea itseänsä hyväksi toisen ihailun kautta. Ongelmaksi muodostuu, kun me asetetaan LIIKAA arvoa toisen käytökselle itseä kohtaan. Haluamme LIIKAA huomiota toiselta, LIIKAA validaatiota toiselta.

Kuinka usein on saanutkaan itsensä kiinni ihan lapsellisista ajatuksista kuin että en ole saanut kehuja koko viikolla, niin se varmasti tarkoittaa nyt asiaa X

tai vastaavaa.

Päädymme parisuhteisiin ja sitten parisuhteet ovatkin vain suurimmalta osin sitä, että on tehtävä reilusti kompromisseja, mietittävä omaa rooliansa ja paikkaansa ja sopeuduttava myös toisen ihmisen elämään, ajatuksiin ja toiveisiin. Kestettävä konflikteja.

Eli parisuhteet ovat oikeasti ihan vitun raskaita, mutta missä meille annetaan kuva niistä pelastavina, omaa elämää täydentävinä asioina? Amy Schumer täydensi ajatuksiani eräässä hänen stand-up pätkässään sanomalla, että ”Marriage is Finding someone who can stand You”. Eli parisuhteissa on pidemmän päälle kyse vaan siitä, että kunhan löydät ihmisen joka jaksaa sua sillonkin kun ei oikein jaksaisi rakastaa. Sellanen, jota ainakin siedät ”pahimpinakin” päivinä.

Ja vielä viimeiseksi: eikö ole paradoksaalista, kaksi ihmistä siis vain päättävät että nyt olisin sitten tän yhden kanssa aina? Ja miten ihanan naivia se onkaan ajatella, että tästä päivästä asti Happily Ever After. 

Mutta toisaalta, kun oppii antautumaan kompromisseille ja sille, ettei niin sanotusti odota toiselta ”mitään”, niin se on elämässä äärimmäisin vapautus turhasta negatiivisuudesta. Koska taito pyrkiä hyväksymään toinen aidosti sellaisena kuin on – saattaa siinä vahingossa hyväksyä myös itsensä sellaisena kuin on.