Rohkeeta elämistä on tavoitella sellaista, jota logiikka ei ymmärrä

Meillä oli jouluna korona.

Ei mitään erityisen pahoja oireita, pahin ”oire” oli olla karanteenissa määrätyt päivät.

Tai en tiedä oliko sekään niin hirveetä. Paikallaan ollessa tuli pohdittua, millaista on hyvä elämä ja miten kaikessa keskinkertaisuudessaan keskinkertaisuus on varmaankin sitä parasta.

Tai sit oivaltamisen arvoista oli se, kun viikon jälkeen oli viettäny joka päivän samalla lailla eli kärjistäen katsonut teeveetä ja pelannu jotain pelejä (”Mitähän sitä tänään tekis, pitäskö kattoa teeveetä HEHEH”) niin maailma ei romahtanutkaan. Sillä ei ollut mitään väliä. Asiat meni silti omalla painolla eteenpäin, oli aikaa enemmän kelailla ja huomasin, että ehkä mä oonkin aidosti vaan lokoilija.

Lokoilulle antautuminen ei kadottanutkaan kontrollia elämästä. 

”Ehkä ne jotka tekee koko ajan jotain ei kestä omaa seuraansa.” Sanoi mun poikaystävä.

Ehkä se on totta. Pahinta pelkässä olemisessa ei oo se itse oleminen vaan ajatukset, joita paineisiin ehdollistunut mieli tekee ja pyörittää automaattisesti. Kaikilla meillä on oma kela, tiiätte varmaan mistä puhun.

Toisaalta parasta oli huomata myös se, että mun mieli on ehdollistunut haluamaan tiettyjä asioita. Ikään kuin asettanut riman, että elämä on hyvää, kun…. Nää asiat mun pitää saavuttaa…. Näitä asioita haluan… Jotkut niistä haluistahan ei oo ees oikeesti mun.

On myönnettävä, että suurimmalla osalla halu jostain on syntynyt muiden halusta saavuttaa jotain.

Hitto kun sais kaivettua ne asiat, jotka mun mielen sijasta SYDÄN haluaa.

Mulla on ollut aina hieman kahtiajakoinen fiilis suunnitemallisuutta ja strategisuutta kohtaan. Asioiden suunnittelu tuo periaatteessa turvaa. Jonkunlaiset halut, toiveet, päämäärät ja projektit antavat hetkellisen olon siitä, että elämä on  hallinnassa ja hyväksynnän, että hei mähän oon ihminen, jolla on ajatuksia ja tavotteita woww. Pitää pään niin sanotusti pinnan päällä.

Toisaalta suunnitelmallisuus on tuonut paineita, varsinkin jos suunnitelmia ei ole. Tavotteita ei ole. Projektia ei ole. Hetkessä elämisen yhtäsuuruusmerkin toisella puolella on ollut päämäärätön, vastuuta pakoileva.

Mutta nyt olenkin tajunnut, että ei se niin mee. Onnellisimmat ihmiset todennäköisesti ovat niitä, jotka uskaltavat olla suunnittelematta asioita, koska luottavat aina,että jotain tulee. Aina tapahtuu jotain hyvää. Idea syntyy eniveis, kroppa vetää lopulta johonkin suuntaan. Ja se vetää oikeaan suuntaan, kun ei anna sen helvetin mielen pyörittää kelaa eestaas.

Mitä jos päättäiskin, että en tee mitään, ennenkun mun sydämestä ja kropasta nousee uusi jännä halu tehdä jotain.Ja sit viel uskoo siihen oloon, vaikka sitä sydämen halua ei voi mitenkään logiikalla selittää.

Se jos mikä on rohkeeta elämistä.