Se olikin minussa

Olin tällä viikolla sillä lailla ihminen, että ajattelin näin:

kun en ollut samassa paikassa muutaman kaverini kanssa, luulin sen johtuvan siitä, että mua ei haluttu mukaan.

Kyseessä on siis uskomus, mutta paljastaa aika hyvin, miten alitajuisesti puhun ja millaisen kuvan annan ympäröivästä todellisuudesta itselleni.

En ollut samassa paikassa muutaman kaverini kanssa siksi, että he tietävät minun olevan töissä kolmeen asti perjantaina eikä asialla edes ollut mitään tekemistä kanssani.

Olen ollut tällä viikolla myös sillä lailla ihminen, että huomaamattani selitin itselleni tarinaa, miksen voi päästää jostain ihmisestä irti. Ja samalla en jostain syystä pysty vieläkään päästämään lopullisesti irti. Ei se mitään.

(”Vain hän voi tehdä minut onnelliseksi”)

Kyseessä on kaksi erittäin voimakasta teemaa ja ajattelumallia, jotka pyörivät elämässäni silloin tällöin: ensiksikin hylkään itseni ja ajattelen kaikista pahinta ja että kaikessa olisi kyse minusta. Toiseksi rajoitan päässäni, että onni tulee vaan yhdestä lähteestä enkä anna minkään muun ympärilläni olevan asian tekevän itseäni silloin onnelliseksi vaan pikemminkin pettyneeksi.

Aika monta vuotta pyrin siihen, etten anna tällaisille tunteille ja ajatuksille päivänvaloa ja pysähdy miettimään niitä sen syvällisemmin. Elin ”ajattele vain positiivisesti!” -tyyppisesti ja otin kiertotien onneen keksimällä pikaisesti aktiviteettia, joka saa mielen muualle tai päinvastoin lähestymistapani oli hieman uhmaava, kuten ”en minä tarvi tuollaista elämääni, ihan sama!”, vaikka kipuilin kuten pieni lapsi.  Painolastia kuitenkin kertyi vuosien mittaan aika hurjasti vetämään minua alaspäin ja edelleen samantyyppiset asiat triggeröivät minua elämässäni, koska en suostunut katsomaan niitä silmiin.

Ajattelin kuulkaas siten, että jos myönnän esimerkiksi käyttäytyneeni tai ajatelleeni esimerkiksi dramaattisesti, mustasukkaisesti tai kateellisesti, niin tunne tuplautuu, toteutuu tai mikä pahinta: paljastun ihan hirveäksi ihmiseksi. Minäkö muka olen sellainen, joka tarvii myös joskus epätoivoisesti muiden huomiota? Minäkö muka olen sellainen, joka saattaa myös olla ihmissuhteessa se ahdistava osapuoli? Minäkö muka sellainen, joka kokee joskus ulkopuolisuuden tunnetta kavereiden kanssa? Minäkö muka uhriudun ja pienennän tahallani itseäni saadakseni syyttää epävarmuudesta jotain toista ihmistä?  Minäkö muka rakastan velloa negatiivisissa fiiliksissä?

No, Minä.

Jossain vaiheessa heräsin siihen, että mitä enemmän vastustan jotain asiaa, sitä enemmän se hallitsee minua. Kun ymmärsin, että itse asiassa kaikista voimakkainta on vaan yksinkertaisesti tunnistaa, mitä pinnan alla oikeasti tapahtuu, aloin voimaan paremmin. Minun ei tarvitse tehdä ajatukselle tai tunteelle mitään, kunhan vain myönnän sen rohkeasti ääneen. Eikä se tee minusta pahaa ihmistä.

Saatanan saatana kun voisinkin vaan syyttää kaikesta pahasta olosta aina kaikkia muita ja pitää itseni pienenä. Saatanan saatana kun ei tarvitsisi ikinä nähdä vaivaa tehdäkseen itsensä onnelliseksi. Saatanan saatana kun saisi vaan velloa siinä ajatuksessa, että kaikki vihaa mua, kun se tuntuu niin spessulta tunteelta se. Olla erityinen edes sillä tapaa! Saatanan saatana kun voisi vaan syyttää toista siitä, että se kohteli mua huonosti, kun en itse voinut opetella arvostamaan itseäni!

Nähdä tämän kaiken läpi,

siinä on sitä jotain. Että on itse asiassa yhtä itsekästä ajatella itsestänsä pienesti kuin ajatella, että on parempi kuin muut. Mutta kuitenkaan tuomitsematta asiaa sen kummemmin. Koska we all have that shit and they don’t make us ”us”.