Töitä hakiessa olen oppinut tämän itsestäni

Kämppämme vieressä on toimistarakennus, josta näkyy samat naamat koneiden ääressä joka päivä aamusta pitkälle iltaan.

Etsin itse töitä ja samalla katsellessani toimistoon, alan hengästyä.

Mitä pidempi aika aikaisemmasta työstäni on, sitä enemmän minulle alkaa hahmottua, etten halua tuota elämää.

En tarkoita, etten haluaisi tehdä työtä.

Nimenomaan haluan, mutta kysymys on lähinnä siinä, että millainen työ tukee minua parhaiten? Tiedän, että aina ei ole mahdollista miettiä työnhakua tältä kannalta ja löytää välttämättä JUST täydellistä duunia.  En tarkoita myöskään, että töissä olisi aina kivaa ja ”ylirentoo”, koska ei elämäkään oo sellasta.

Mutta oon joutunut myöntämään itselleni, että en tiedä, onko musta enää työhön, jossa tempo on nopea ja sitä tehdään perinteisesti 9-5. Jos katson ikkunasta tuonne viereiseen toimistoon ja ainut reaktio on koko kehon hyi, niin on sekin jonkinlainen signaali.

En tiedä, mihin duuniin täällä Sveitsissä päädyn, mutta musta on alkanut tuntumaan, että mulle on joku aivan polku.

Mistähän hitosta sen vaan löydän?

Työnhaku itsessään on ollut itselleni melko opettavaista. Uskon, että jos (ja kun) ihmisellä on vahvuuksia, ne ominaisuudet ilmenevät jokaisessa arjen tilanteessa . Ikään kuin pelikortteina (piirteitä), joilla pelaat siitä huolimatta oli kyseessä työtilanne tai hupihetki. Uskon myös, että oikeita vahvuuksia on vaikea tunnistaa siitä syystä, että ne tulevat itselleen niin luontevasti, että ajattelemme niiden ominaisuuksien olevan muillakin. Ja koska ne tulevat meille  helposti ja tuntuvat kevyiltä,  niitä on vaikea uskoa supervoimiksemme!

Olen täällä Sveitsissä vakituisen työn puuttuessa ollut kuitenkin suhteellisen aktiivinen olemalla mukana hieman kaikenlaisessa toiminnassa. Uusissa tilanteissa omat pysyvät piirteet (ja ne vahvuudet) tulevat luontaisemmin esille, koska uusissa tilanteissa toimii hieman primitiivisemmin eikä kerkeä ”esittämään” mitään sellaista piirrettä, joka ei ole luontaista. Ne ovat hyviä paikkoja tarkastella kuka olen: hei tämä ominaisuus minussa toistuukin aina!

Olen oppinut työnhaussa itsestäni seuraavaa:

en anna mennä ihon alle ja ota henkilökohtaisesti, jos minulle sanotaan ei. En ajattele, että syy on minussa tai että olen huono. Totta kai kieltävät vastaukset ärsyttävät hetkellisesti, mutta nousen aina takaisin jaloilleni suhteellisen nopeasti ja keksin jotain uutta.

jos ovet eivät aukea, kokeilen jotain uutta, joka kasvattaa itsevarmuuttani ja osaamistani. Opiskelen jotain lisää, opettelen lisää saksaa, aloitin avoimessa psykologian opiskelun, liityn jonnekin paikkaan, jossa voin verkostoitua.

oon helvetin nopea oppimaan ja omaksumaan asioita. Tiedän, että tää on usein vaan sananhelinää, mutta varsinkin uudessa maassa uusien asioiden äärellä tää on noussut tosi tärkeeksi voimavaraksi.

sopeudun uusiin asioihin ja ympäristöön vaivattomasti ja mulle on selkeää, mistä lähden kasvattamaan verkostoani ja löydän uusia tuttavuuksia.

jännitän ja yliajattelen paljon, mutta en koskaan anna vaikuttaa sen sillä lailla, että jättäisin jotain tekemättä.

kun on taas uudestaan ja uudestaan hakenut työpaikkaa, jokainen prosessi vaatii paljon aivotyöskentelyä; mitä kirjoitan, millä tapaa, miten myyn itseäni. Olen oppinut, että rakastan ajattelua ja pohtimista, miten ”myydä itseäni”. Myös psykologian opintojen kautta olen oppinut, että rakastan ajattelua ja kirjoittamista. Saisinko työkseni vaan ajatella?

Humoristisessa mielessä oon oppinut myös, että työnhaku (erityisesti vieraassa maassa) on yks iso vitun työ itessään. Tsemppiä kaikille, jotka sen kanssa tällä hetkellä painivat! Jos haluaa vertaistukea, niin multa saa 🙂

tyo-ja-raha ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *