Tuleeko minusta taas etäsuhdeihminen?

Olen hieman kinkkisessä tilantessa ja odotan mun tunneaallon vetäytyvän johonkin suuntaan, että päätöksenteko tuntuisi kirkkaammalta. Monenmoista ajatusta kerkeää tässä tilanteessa syntyä ja ehkä mikään ratkaisu ei lopulta ole väärä, mutta johonkin on uskaltauduttava nojata. Mitä haluan eniten?

Kerroin aikasemmin saavani töitä täältä Sveitsissä. Työ alkaisi kansainvälisessä koulussa syksyllä, tosin ei vakituisena opettaja. Kun tulin tänne, halusin olla kaikkea muuta kuin opettaja, enkä ensimmäiseen puoleen vuoteen edes katsonut kasvatusalan töitä. Etsin samaan aikaan asuinpaikasta huolimatta myös Suomesta töitä, joita voisin mahdollisesti tehdä etänä.

Olin tämän vuoden tammikuussa haastattelussa erääseen kansainväliseen firmaan, mutta Helsingin konttorille. He eivät valinneet minua, mutta jäin selkeästi heidän mieleensä, koska tällä kertaa Suomen toimiston pääpomo kysyi, jos olisin vielä kiinnostunut paikasta. Siis eikö elämässä just käy aina näin!! Ensin et löydä mahdollisuuksia mistään, mutta sitten niitä alkaakin yhtäkkiä löytymään päällekäin. Elämän huumoria…

Tänään juttelin etänä yrityksen kanssa ja pohdimme hieman tätä tilannetta, koska en pysty suorilta käsin lupaamaan olemaan paikan päällä koko ajan. Lupasin perjantaihin mennessä ilmoittaa, saisinko arkeni sumplittua jotenkin niin, että olisin syksyllä enemmän Suomessa, mutta voisin sitten etäillä Sveitsistä käsin, kunnes vuodenvaihteen jälkeen olisin enemmän paikalla toimistolla.

Työ kutkuttaa minua, mutta tunnetusti hieman mietityttää kaikki. Mikä on järkevä ratkaisu? Tuntuisipa inhottavalta kertoa Sveitsin työpaikkaan, etten tulekaan. Jaksanko etäsuhdetta ja kahden kodin välillä ramppaamista? Mitä jos en osaakkaan työtä? Ja mikä hauskinta, oon tehnyt alanvaihdon eteen niin paljon työtä ja nyt se vihdoin tapahtuu. Oon just siin murroskohdassa, josta kirjoittaisin mun elämänkertaan sanoilla That was the moment, when…… Koska voin kertoa, että opettajuudesta ei moni irtoa. Tai opettajan identiteetistä on vaikea irtaantua muualle! Se on niin spesifi työ.

Pompottelin aihetta jo poikaystäväni kanssa (joka on työreissulla Prahassa) ja hän rohkaisi ottamaan Suomen työpaikan vastaan. Koska duuni olisi kuitenkin steppi siihen suuntaan, jota oon toivonut ja voi olla, että sen työkokemuksen turvin voin vielä hakea myös Baselissa olevia töitä. Tai sitten poikaystäväni haluaa myös Suomeen jo ensi vuonna. Että vaikka nyt sitoudunkin, aina voi lähteä. Etäsuhde tuntuu hieman nihkeältä nyt, kun on vihdoin tottunut yhteiseen arkeen. Mutta sitten toisaalta, ollaan me vuosi kuljettu Turku-Helsinki väliä myös.

Osa minusta haluaisi mennä koululle täällä, jotta saisin ”virallisen” työkokemuksen ulkomailta. Toisaalta kyllähän sitä voi vieläkin saada sellaisen, on mulla tänne jo kontakteja ja  aina voi palata. Joskus turhanpäiväiset ajatukset painaa mieltä; miten jaksan sen käytännön säätämisen, kun pitää taas kämppä hommata yms. Tiedän, että tuollaiset asiat hoituu kyllä omalla painollaan. Silti niitä miettii.

Tervetuloa 24/7 hurraavaan mieleeni ja arkeeni. Toisaalta katsoessani eilen tennisdokkaria Netflixistä, sanottiin siinä, että pressure is a privlige. Että yleensä jos elämässä kokee painetta, sisältää se myös mahdollisuuksia. Jotenkin tuo lause saa mut tuntemaan oloni kiitolliseksi siitä, että voin olla tällaisessa murroskohdassa; että oon tehnyt jotain kenties oikein ja oon ansainnut sen paineen.