Valita toisin, ratkaista itse

Joskus venyttäen taitoa olla reagoimatta ja sitten siihen päälle pohtia, että mikä on reagoimisen arvoista suhteessa tai ”suhteessa” tai no, miksikä nyt juttuja määrittelisi. Tai ehkä sillä ei toisaalta ole väliä, ehkä voi yleisesti puhua ihmissuhteista.

Mutta kun tunnistaa, että aina reagoi tiettyihin asioihin tietyllä tapaa ja sitten päättääkin, että en enää jaksa toimia samoin ja valitsee hiljaisuuden. Valitsee painaa tunteet sisälle, koska tietää, että ei kaikkeen sittenkään enää tarvitse reagoida ja ruokkia vanhoja tapoja toimia suhteessa. Vaikka ennen olisikin toiminut siten, triggeröitynyt ja sanonut kaiken, mitä mieleen juolahtaa. Jotta pääsisi pahasta olosta pois.

Sitten tajuaakin, että edessä seisoo ekaa kertaa ihminen, jonka takia en halua enää olla se sama vanha minä.

Ja että haluaakin tehdä oikean ratkaisun, josta ei ole haittaa itselle, hänelle, meille.

Kai se on sitä oikeaa aikuistumista. Valita näkökulma, jossa ei ole kyse enää minusta. Ei aina minusta. Minä minä minä. Että oikeasti haluaisi nojata enemmän siihen suuntaan, että ei ottaisi tiettyjä asioita enää niin tosissaan. En nyt heti siihen pysty, mutta pystyn ainakin olemaan jo hiljaa.

”Onko kaikki ok?”
”On, on on. On vaan kiukkunen olo, mut selvitän tän ite.”