Valitsen, tahdon, en tiedä

Näinä päivinä mietityttää muutama asia

Että oonko osunu oikeeseen elämäni kanssa

että miten niin en oo arvokas

että mitä tässä kannattaisi nyt tehdä

olenko tehnyt vaan vääriä valintoja. Siis ihan hirveetä herätä siihen ajatukseen, että minkä pohjalta olen elämääni elänyt? Ja sitten toisaalta, että onko tarkoitus ollutkin elää tällee, hieman sivussa, että voisin päätyä oikeeseen paikkaan.

Ainakin mieleni on nykyään positiivinen ja suhteellisen optimistinen, jotenkin jopa huumoriin taipuisa. Istun päivät nykyään mielelläni vaan tässä ikkunalaudalla näpytellen läppäriä ja en ees rehellisesti sanottuna jaksa yrittää mitään sen kummempaa. Jos tää elämä nyt on sit tällästä, niin en toivo enää mitään muuta kuin hauskaa ja nautintoa muodossa tai toisessa.

Koin sydämessä riipaisun kirjanmerkkini takia. Mulla on kuva eräistä häistä ja kuvassa istun miespuolisen ystäväni vieressä ja hänellä on heidän vauvansa sylissä. Kuva näyttää siis ulkopuolisen silmään siltä kuin vauva ja mies olisivat minun ja ollaan perhe. Sydäntäni riipaisi. Ei ehkä niinkään se vauva, vaan tuli yhtäkkiä sellanen syvä tarve oikeeseen syvälliseen suhteeseen pitkästä aikaa. Kun me ollaan me. Ja saan olla yhden ihmisen kanssa ja tuntea sitä suurta yhteenkuuluvuutta ja fiilistä, kun sydän on oikeessa paikassa.

Oon jostain syystä kadottanu uskoni sellaseen juttuun, että pystyn ikinä luomaan kenenkään kanssa syvän yhteyden ja että pystyn olemaan täysin oma itseni jonkun kanssa. Mulla on mielikuva mun ekasta pitkästä suhteesta, että oon ollu tosi sinut kaiken kanssa ja meillä on ollu hauskaa ja että oon uskaltanu olla sitä mitä oon ja mun lempi asioita on ollu lauantait kotona ja olla vaan keskenämme. Sitten tapahtui jotain (levoton sydämeni) ja oon ollu sillä tiellä varmaan kymmenen vuotta etsien jotain ja kulkien sellasten asioiden perässä, joiden perässä mun ei ois tarvinnu ylipäätään juosta. Sitä miettii, että missä olisin, jos olisin tehnyt itselleni sopivampia päätöksiä. No, ei sitä voi ehkä sillee miettiä. Tää elämä nyt on mennyt tällee.

Kiusaan itseäni usein  ajattelemalla vähän liikaakin asioita ja yrittämällä ottaa vastuun KAIKESTA, jotta voisin jatkossa toimia ehkä paremmin. Joten jos saisin kiusattua tällä kysymyksellä muitakin:

Kerro miksi olet sinkku syyttämättä ketään asiasta?

Saman voisi kääntää teemaan: ”Kerro miksi olet siinä tilanteessa elämässäsi kuin olet, syyttämättä ketään?”

Ihan hirveitä kysymyksiä, mutta toisaalta niin SUORIA ja PALJASTAVIA.

Jos kaikki elämässä olisikin oikeasti vaan omia valintoja, miten muuttaisin suhtautumistani?

Haluun kertoa tän postauksen kuvista, koska jos nyt sitten avaisin mun elämää vähän. Eka kuva on otettu viime viikonlopun mökkireissulta. Seison järvenjäällä kaverin koiran kanssa. Viikonloppu oli kiva, mutta väsynyt. Hakattiin jäähän avanto ja lämmitettiin alusta asti mökki ja hiihdettiin 14 kilometriä, koska eksyttiin. Kaikki kiukutteli. Syötiin kertseistä ruokaa, huussi oli jäässä ja aamupalalla ei ollut vihersmoothieita vaan ruisleipää ja kananmunia. Tulin kotiin ja söin litran jäätelöä, koska teki mieli.

Toisessa kuvassa on minä ja puolet siskostani, joka on mun elämäni tärkein ihminen. Vaikka siskoni on minua nuorempi, hänellä tuntuu olevan homma paremmin hanskassa elämän suhteen. Olen luovuttanut henkisen isosiskoni kruunun hänelle. Liikutun usein, kun mietin siskoani siinä mielessä, kuinka tärkeä hän onkaan minulle ja jos mikään muu ei elämässäni ole ollut pysyvää niin ainakin hän on siinä aina. Toivottavasti.

Byäääää alkoi itketyttää. Itketyttää myös se, että missä vaiheessa olen ruvennut ajattelemaan, että en ansaitse rakastavaa parisuhdetta? Miksi me ajaudutaan tälläsiin uskomuksiin saatana.