Kai niihin äidinkielen ylioppilaskirjoituksiin voi näinkin harjoitella: kirjoittamalla ensimmäisen päivityksen matkablogiin.
Reilun kuuden viikon kuluttua karistan Suomen loskat kengistäni ja suuntaan hyisen Siperian halki kohti seikkailuja Aasian lämmössä. Vaikka olen matkaillut runsaasti miltei koko pienen elämäni, on tämä ehdottomasti pisin tekemistäni reissuista, sekä ajallisesti että etäisyyden kannalta. Euroopan olen kolunnut miltei joka kolkkaa myöten aina Balkanilta Skotlannin ylämaille, mutta Aasiaan en ole vielä (Istanbulin toista puolta lukuunottamatta) jalallani astunut. Vaikka odotan matkaa jatkuvasti kasvavalla innostuksella, en voi väittää, etteikö moni asia myös pelottaisi. Olen luonteeltani sekä peruspelokas että yllytyshullu – kaiken uuden kokeileminen arveluttaa, mutta luonne ei silti anna periksi jättää tekemättä jotain, jos siihen vain on olemassa ulkopuolinen yllyttäjä. Joskus sitäkään ei tarvita, vaan oma pahansisuinen jääräpäisyys hoitaa homman loppuun. Tästä syystä aion tehdä matkallani kaikkea, mitä oikeastaan eniten pelkään: vaeltaa viidakossa erinäisten ihmeellisten ötököiden ihmeteltävänä, kiivetä vuorenrinteen reunamalle ja katsoa alas, kahlata iilimatojen seassa pitkin jokia, ylittää hektisiä valtateitä paikallinen mummo suojanani ja matkustaa pitkin kiemuraisia vuoristoteitä hullun lailla kaahailevan kuskin kyydissä. (Viimeinen kohta on optionaalinen. Myös järkevät kuskit hyväksytään tässä skenaariossa.)
En katso olevani hienohelma pahimmasta päästä – kyse on ennemminkin siitä, mihin on lähinnä Euroopassa ja Yhdysvalloissa matkaillessaan tottunut. Koto-Suomen hämähäkit eivät erityisemmin hätkähdytä, ja teltassa yöpyminen sekä vaeltaminen keväisessä Lapissa ovat hienoimpia asioita mitä tiedän. Matkustaessamme Jordaniaan viime helmikuussa jouduin ensimmäistä kertaa vastatusten epärationaalisten pelkojeni kanssa – mitä jos astun skorpionin päälle täällä aavikolla? Pääsemmekö sivistyksen pariin ajoissa? Psst, yhtäkään skorpionia ei näkynyt. Jälkikäteen se jopa harmitti, ja aavikolla vietetty päivä sekä yö olivat yksi hienoimpia kokemuksia vuosikausiin. Sama pätee koko Jordanian matkaan. Todella sääli, miten paljon naapurimaiden levottomuudet ovat vaikuttaneet käsittämättömän kauniin ja ystävällisen maan turismiin, josta monet ovat jo vuosikaudet saaneet elantonsa. Hus menkää sinne heti!
Aavikon väriloistoa Wadi Rumissa.
Kas, näin helposti eksyin taas aiheesta. Tiivistettynä ajankohtainen tilanne on tämä: vuosien töissävitkuttelun jälkeen olen viimein potkinut itseni liikkeelle ja olen parhaillaan keskellä ylioppilaskirjoituksia aikuislukion puolelta. Ensi keväänä aion pyrkiä – ja päästä – yliopistoon, joten tämä talvi tuntui loistavalta ajankohdalta ottaa töistä neljä kuukautta vapaata ja suunnata kohti suurta tuntematonta avopuolisoni kanssa. No, hänelle Aasia on pari kertaa siellä kiertäneenä jo hieman tutumpi paikka, mutta minulle siitä tuskin on kuin hyötyä. Marraskuun 5. päivä hyppäämme kohti Moskovaa vievään junaan, josta raiteet kuljettavat meidät Siperian ja Mongolian halki kohti Kiinaa, Vietnamia, Laosia, Kambodzaa, Thaimaata, Indonesiaa ja Myanmaria. Surukseni joudun palaamaan reissusta maaliskuun alussa yksin, kun siippa jää vielä muutamaksi kuukaudeksi hurvittelemaan, mutta sitä ennen edessä on lukuisia auringonlaskuja ja palttiarallaa 120 kotisängyn ulkopuolella vietettyä yötä. Takaisin tullaan ruskettuneena ja lievästi velkaantuneena, mutta toivottavasti tuhansia kokemuksia rikkaampana.
Kirjoittelen reissuvalmistelujen sekä tietysti itse matkan edistymisestä tänne toivoakseni suhteellisen aktiivisesti, jotta Suomeen jäävät ystävät pysyvät edes jotenkin kärryillä siitä, mitä on tekeillään. Lisäksi haluan erittäin mielelläni vastailla kysymyksiin ihmisiltä, jotka haaveilevat tekevänsä saman – tietojen kaivaminen internetin ihmeellisestä maailmasta on palkitsevaa, mutta erittäin aikaavievää puuhaa.
Nyt matikankirjat kutsuvat vielä hetkeksi, ennen kuin pääsen taas uneksimaan valkohiekkaisista rannoista ja jyskyttävistä junista.
