Fitter, happier, more productive, not drinking too much, regular excercise at the gym (three days a week)

Tämän päivän aiheesta tulee yllä lainattu kappale mieleen. Radioheadia. Tänään rohkaistun kirjoittamaan aiheesta, josta harvemmin avoimesti puhutaan. Olen nimittäin epävarma enkä ole hyväksynyt vielä itseäni sellaisena kuin olen. Hassua sinänsä, koska ikää on about 25. Eikä kyse ole oikein siitäkään, että minulla olisi huono itsetunto. Itsevarmuus ja itsetunto ovat kuitenkin täysin eri asioita. Itsetuntoni on hyvä enkä pidä itseäni varsinaisesti huonona. Tiedän tarkalleen millainen olen. Tiedän, että olen älykäs, luova ja herkkä. Olen myös ihan hauskannäköinen (välihuomio: rakastan sanaa hauskannäköinen) ja normaalipainoinen. Tiedän myös että otan usein asiat liian vakavasti, olen melkoisen kriittinen ja murehdin liikaa. Minulla on ohut tukka ja omituinen kävelytyyli eripituisten jalkojen takia. Joskus onnistun asioissa ja toisinaan taas en. En liiottele näissä määritelmissä enkä dumaa itseäni sen enempää piirteistäni. Mutta silti tarve olla tietynlainen, erilainen kuin nyt, on suuri. ”Olisinpa laihempi, tyylikkäämpi, sosiaalisempi”- levy lähtee aika ajoin soimaan.

Tiedostan systeemin vaikutuksen ajattelumalleihin. Miksi olo on silti toisinaan niin kurja vaikka tiedän, että odotukset, joita yhteiskunta ja media minuun kohdistavat, ovat toisinaan mahdottomia ja niiden tavoittelemisesta olisi parasta luopua. Ja vähän äkkiä. Minä, järkevä ihminen, haluaisin ENEMMÄN ja KALLIIMPIA vaatteita, jotta olisin omissa silmissäni arvokkaampi! Minä, M-kokoinen tuikitavallinen nainen, jolle pluskokoinen äitini manaa, että ”voi kun olisin sun kokoinen niin joskus löytyisi sopivia vaatteita” haluaisin olla pidempi ja sirompi! Minä, jota mieheni sanoo rakastavansa ennen kaikkea siksi, että teen kuulemma hänestäkin paremman ihmisen, haluaisin menestyä paremmin sosiaalisesti!

Ihailen ihmisiä, joiden koko olemus kielii, että he hyväksyvät itsensä sellaisenaan. He kietaisevat paksun tukkaansa huolettomasti parissa sekunnissa täydelliselle nutturalle ja varaavat reppureissun bestiksensä kanssa Thaimaaseen. Olenko kateellinen? En ole, tiedän että nämä asiat eivät ole minulta millään tavalla pois. Tiedän silti, että sama ei onnistuisi minulta. Täydellisen nutturan tekoon menee puoli tuntia ja sittenkään se ei ole täydellinen. Revin sen ja tuijotan peilistä piikinsuoraa lirua. Minulla ei varsinaisesti ole parasta ystävää. Hyviä ystäviä kyllä ripoteltuna ympäri Suomea, muttei paita-peppu-tyylistä naispuoleista rikoskumppania, jolle vaikka tekstaisin maailman murheet. Ahdistun täysin ajatuksesta, jossa menen naimisiin ja täytyy valita kaaso. Taidan olla vähän katkera. Myönnän sen ja pyrin siitä pois. Ja sitten on nämä kampanjat joissa on normaalivartaloisia naisia keulakuvina. Ihailen ja hehkutan joka kerta, mutta voisinko hyvällä omatunnolla sanoa olevani yhtä sinut itseni kanssa? En todellakaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä liberaalimpi minusta on tullut ja sitä pehmeämpiä arvoja kannatan. Olen aina ajatellut, että ikä tuo tiettyä lempeyttä myös itseensä suhtautumisessa. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole käynyt. Vaikka olen meditoinut, joogannut, lukenut, katsonut itseäni peilistä ja keksinyt kymmeniä hyviä asioita itsestäni, kehunut muita ja tullut myös kehutuksi, minä olen silti minä ja se ei tunnu lainkaan riittävän. Muiden mielipiteillä ei tunnu olevan vaikutusta tähän asiaan. Ehkä ongelma onkin kriittisyydessä tai jossain järjettömässä täydellisyyden tavoittelussa. Ehkä syy löytyy lapsuudesta pikkukaupungissa, jonne lievästi sanottuna en sopinut. Ehken kestä tavallisuutta, kuka tietää. En silti jaksa uskoa, että itseensä tyytyväiset ihmiset eivät langeta itseensä lainkaan kritiikkiä. Luulenpa, että tärkeintä olisi löytää tasapaino. Mistähän sen sitten voisi löytää? Pitääkö itsensä hyväksymistä feikata niin kauan että alkaa uskoa siihen?

Vaikka tästä tekstistä taisi tulla suhteellisen synkän oloinen niin nyt on pakko tähdentää, että olen ihan perustyytyväinen jamppa ja mulla on vielä ihan loistava vapaapäivä menossa tänään! Ja ennen kuin joku ajattelee että ”herranjestas, eikö tällä tyypillä ole muita ongelmia”, niin tiedän kyllä – maailmassa on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin oma napa. Minä olen kuitenkin se tyyppi, kenen kanssa mun täytyy elää koko ajan ja suhde itseensä on elämän tärkein ihmissuhde. Tätä kehittämällä on myös ehkäpä parempi ihminen muita kohtaan. Tarkoitus ei ollut synkistellä tai tilittää, vaan myöntää tällainen asia ja mahdollisesti (toivottavasti) se lohduttaa myös muita ”kohtalontovereita”. Emme ole yksin maailmassa. Voiko olla, että itsensä hyväksyminen on myös tietynlainen itseisarvo, jonka tavoittelemista korostetaan ehkä liikaa? Estääkö tyytyväisyys ihmistä kehittymästä? 

Onko Sinulla ajatuksia asiaan liittyen? Kommentoi ja kerro!