Onni, onnellisuus, onnekas?

Mikä määrittää sen milloin ihminen on täysin tyytyväinen elämäänsä, vailla parempaa?  Sellaista ihmistä ei taida tällä maapallolla asua. Aina on jotain, mitä havittelee tehdäkseen elämästään edes hitusen parempaa. Monesti kuulee sanottavan; ”olen onnellinen”, mutta kuitenkin saa kuulla perään litanian asioista mitkä tekisivät elämästä vielä  arvokkaampaa. 

Onnellinen voi olla löytäessään vierelleen elämänkumppanin, saadessaan ylennyksen töissä tai hyvästä terveydentilastaan. Onnekas löysi setelin, selviytyi hirvikolarista. Niin moni asia antaisi meille tuhat syytä olla onnen syleilemä.

Milloin meistä tuli näin tyytymättömiä?

Joskus sitä huomaa asioiden olleen paremmin. Niinhän se menee, sen tajuaa vasta kun sen menettää.  Mutta mitä jos, yrität eikä mikään auta? Epäonnistumisien jälkeen ihminen turhautuu ja alkaa kadehtia muita heidän elämänsaavutuksistaan, kokee vääryyttä.  Ihmiset on luotu kilpailemaan. Jokainen pelaa samaa peliä, eri korteilla. Tottahan se on, jos joka kerta häviää, on myös haluton pelaamaan uudestaan. 

Meistä joillekkin onni on tullut kuin itsestään. Vanhemmat ovat rakentaneet lapselleen hyvän elinympäristön ja helpottanut näin elämistä ja kasvamista. Jotkut taas ovat joutuneet pienestä pitäen taistelemaan tunteakseen edes pienen maistiasen toisten kokemasta onnesta.  

Ehkä lopussa kiitos seisoo,  sitä ei tiedä.  Kaikki meistä juoksee onnen perässä, mutta kuka meistä sen saa kiinni?

”Elämämme on jatkuva matka, syntymästä kuolemaan. Maisemat vaihtuvat, ihmiset vaihtuvat, tarpeet muuttuvat, mutta juna jatkaa kulkuaan. Elämä on juna, ei asema.” -Alef