7.9.2017. Ja niin hän katsoi sadepisarojen putoilua asfalttiin…
…aivan kuten hänen kyyneleensä olivat hetki sitten putoilleet pöydän pintaan. Suurina ja painavina, täynnä tuskaa. Hän oli tuntenut kivun hiipuneen pois jokaisen synkän kyynelpisaran muodossa. Mutta mukana oli valunut myös monta muistoa, suuri pala sydäntä, jättäen jälkeensä vain turtuneita tunteita ja tyhjyyttä.
”On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin”
Niin hän istui kahvilassa ja katseli ikkunasta ulos sateeseen. Ympärillä oli pientä hälinää, mutta se oli oikeastaan rauhoittavaa. Katsoessaan ulos, hän näki ihmisiä. Osa heistä kiirehti tien ylitse sateen kastellessa heidän vaatteensa, osa käveli rauhallisesti, kuin ei olisi ollut tietoakaan sateesta. Kauempana käveli pariskunta käsi kädessä ja hymy hiipi hänen kasvoilleen. He keskustelivat hymyillen jostakin ja puristivat käsiään tiukasti yhteen.
”Jos sä tahdot niin, olen sulle joku aivan muu.
jos sä tahdot niin, olen virhe joita tapahtuu.”
Vaikka hän hymyili, hymy ei tullut sydämestä, vaan se tuli reaktiona, oikeastaan hän ei voinut muutakaan. Ei hän tuntenut sitä. Kuin joku koskisi sinuun ja näkisit sen, mutta et tuntisi sitä. Hän oli turta. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään, ei myöntänyt heikkoutta edes itselleen. Uskotteli kaiken olevan hyvin, mutta oikeasti kukaan ei pitkiin aikoihin ollut edes kysynyt hänen vointiaan. Hän oli iloinen, hymyili ja tuki aina muita, hänen elämänsähän oli täydellistä. Hänestä pidettiin. Tekikö se hänestä ihmisen joka ei saa tuntea pahaa oloa, ihmisen jota ei saa ahdistaa, ihmisen joka kestää mitä vain? Muiden silmissä kyllä. Tärkeämpää oli silti se mitä hän itse ennen tunsi. Päivittäin hän toivoi jonkun välittävän edes hitusen hänen olostaan, mutta ketään ei koskaan kiinnostanut. Ei enää edes häntä itseään. Hän vain jatkoi hymyilemistä ja sulki tunteensa.
Jos sinä olet sade niin kastele kuoleva kukka,
haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin.
Ja samaan aikaan jossain joku muukin istui juuri samalla tavoin lempikahvilassaan katsoen sadetta ja käyden läpi samoja tunteita. Hän ei ollut yksin. Eikä huolta, hän sai takaisin rakastamansa ja hänen tunteensa palasivat moninkertaisina. Tärkeintähän on loppu hyvin, kaikki hyvin?
-Tänään aidosti hymyillen, Venla